Suistamon Sähkö: Etkot, pectopah ja etnoteknoa

Kihtinäjärvi Records

Suistamon Sähkö on niitä yhtyeitä, joiden kuvaaminen perinteisin termein on poikkeuksellisen haastavaa. Bändihän on sen omia sanoja lainatakseni eräänlainen fuusioenergialaitos, mutta mistä kaikista ainesosista tämä laitos virtansa tuottaakaan?

Kuten jo kolmen vuoden takaisella Suistamo Electricity -pitkäsoitolla, avainasemassa ovat hanuri ja konehuone. Etno ja tekno eivät näissä kinkereissä kisaa verenmaku suussa, vaan käyvät rempsakkaasti karjalaiseen paritanssiin, jossa rajantakaisen Karjalan tarinat sekoittuvat 21-vuosisadan elektroniseen jumputukseen. Notka-haitari, 5-rivinen haitari ja kaksi pääasiallista laulajaa, joita vielä kvartetin muut jäsenet tukevat laulullaan aina tarpeen mukaan. Se ei ole ehkä aina kovinkaan paljon, mutta se on kyllä miltei aina vähintäänkin riittävästi.

Albumin avaus pistää heti kuulijan testiin, sillä Tapio Rautavaaran ikoninen Hummani hei esitetään muhevan haitarin ja konetamppauksen mutatoimana versiona. Tuttu osapuilleen kaikille on myös Silkkiä vaan, jonka M.A. Numminen teki jo 70-luvulla tutuksi Maailma se on kuin silkkiä vaan -nimisenä. Kansansävelmää on ryyditetty tällä erää karjalaisella räppäyksellä, nykykielen livautellessa terävästi rivejä niin paranoidista kuin kaikesta muustakin kivasta. Eikä meno edes tunnu väkinäiseltä, vaan täysin rehelliseltä ja sopivissa määrin mullanmakuiselta.

Ryhmän itse kyhäämistä biiseistä löytyy mielestäni kuitenkin huomattavasti enemmän voimaa, sillä alkuperäinen on aina alkuperäinen ja noinkin moneen kertaan veivatut lainat uuvahtavat pitkässä juoksussa. Kiekon alkupuolelle sijoitetut Jyskyjärven kautta ja Rappaus putoaa iskevät voimallisesti etno-hermoon, haitarin ja konehuoneen antaessa tilaa laululle. Tuotantopuolelle pisteet kirkkaasta ja rikkaasta äänimaisemasta, jossa kakun jokainen kerros erottuu selvästi.

Kuolema on tietysti aina mieltä lähellä, kun ollaan suomalais-ugrilaisia, joten Kalman laulu kantaa vaikka sovitus on ehkä tarpeettoman laahaava. Vai oliko se hitaus sittenkin kaiken tarkoitus? Piristävä numero on myös sivualueiden autioitumista kritisoiva Suojärvi-kuume jolla taidetaan kuulla ihan mandoliiniakin. Tampere-18 muistuttaa puolestaan sisällissodan kauhuista ja siitä, että parempi on tanssia kuin tapella. Ihan perussettiä siis, mutta näinä kärjistymisen ja some-kohujen aikoina kansallinen muisti tuntuu vain lyhenevän ja lyhenevän.

Suistamon Sähkö onnistuu neulomaan karjalalaisesta kansanperinnöstä ja uuden vuosituhannen elektrosta persoonallisen ryijyn, joka lämmittää ja on sopivasti irti kaikista aikakausista. Ei tämä kaikille kelpaa, se on varma, mutta rehellistä ja persoonallista musiikki ainakin on. Harmi että muuten mallikas paketti on saanut kylkeensä pari turhahkoa täyteraitaa. Ilman niitä kun kasassa olisi ollut puhdas viiden tähden kokonaisuus.