Pää kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan

Stupido

Onko siitä tosiaan jo melkein kuusi vuotta, kun Pää kii -orkesterin debyyttialbumi Pää kii ilmestyi? Kun ottaa huomioon kaiken sen ikävän, mitä kuluneiden 5 vuoden aikana on tapahtunut ei voi kuin ihmetellä, että miksi toinen pitkäsoitto saatiin pihalle vasta nyt.

Ei liene suurikaan yllätys, että miehistönsä puolittain uusiksi pistänyt yhtye soundaa osapuilleen samalta kuin vuosikymmenen alkupuolella. Eikä bändi tietenkään täysin jäissä ole ollut tässä välissä, sillä biisejä on ilmestynyt tiputellen erilaisilla pikkujulkaisuilla. Aina jonon viimeinen kuultiin alkujaan jo Lapinpolthajat-orkesterin kanssa julkaistulla splitillä armon vuonna 2013, mutta kelpaa rallia uudelleenkin veivata. Avaukseksi sijoitettu Takaisin työttömyyskortistoon sai puolestaan avata myös samannimisen EP-levyn, jonka A-puolelle mahtui niin ikään pitkäsoitolle kelpuutettu Sweet Home Kouvola. Uusilla versioilla suurimpia rosoja on aavistuksenomaisesti siloteltu, mutta olennainen välittyy edelleen – ehkä jopa aiempaa tehokkaammin.

Uusista vedoista keulille nousee Sä veit mun levyt kirpparille, joka kertoo siitä hirvittävimmästä tempusta, jonka katkeroitunut x-armas voi musadiggarille ikinä tehdä. Ikävissä fiiliksissä puskevat myös Koira lähtee piikille ja Yksi musta minuutti, joista etenkin jälkimmäisellä Vekku Vartiaisen basso saa puntit tutisemaan hurriganesmaisella rullauksellaan. Ykkösluokan eturiviin tunkee näiden lisäksi Rautamies ruostuu, joka saa lähes neljän minuutin mitassaan rakennettua ihan oikeaa draaman kaarta. Pää kii -asteikolla nyt ainakin.

Melodista, ensiluokkaista ja purkan tavoin tarttuvaa ramopunkkia ei ole koskaan liikaa, enkä voi ymmärtää miten selvisin nämä vuodet ilman uutta albumiannosta tätä lääkettä. 11 biisiä, ei ainuttakaan hutia tai tolppalaukausta, ja kaiken kukkuraksi pino tekstejä, jotka pilkkovat tätä ikävää aikaa tehokkaasti. Tervetuloa takaisin, Pää kii!