Lala Lala: The Lamb

Hardly Art

Lontoosta lapsena Los Angelesiin muuttanut ja sieltä teini-iän jälkeen Chicagoon siirtynyt Lillie West on sama asia kuin Lala Lala. 24-vuotiaana West on saavuttanut jo oman soundinsa, määritellyt musiikintekotapansa sekä luonut itselleen vahvan imagon.

The Lamb rämisee toisinaan indie rockin ja jälki-grungen höyryisellä voimalla, osan kappaleista ottaessa jopa ponnahdusvoimaa punkin suunnalta. Biiseissään West on ärtynyt, vihainen ja hetkittäin jopa raivoissaan, eikä elämä ole ollut artistille viime aikoina helppoa. The Lambin kahdellatoista raidalla neito käykin läpi läheisten ihmisten kuolemia, sielua jäytäviä pelkojaan, turhautumiaan ja sitä musertavaa tietoa, että arki jatkuu pitkälti sellaisenaan elämäsi loppuun saakka. 24-vuoden iässä suurin osa haaveista, ellei peräti jokainen, on jo paljastanut todellisen luonteensa. Tai siltä Westistä ainakin tätä levyä tehdessä on tuntunut.

Tunnetaakasta on syntynyt joukko äänekkäitä ja muutama vähemmän äänekäs numero, sekä pari todella kummallista pop-rokkailua, jotka eivät tunnu istuvan muiden siivujen kanssa samaan kuvaan niin millään. Rähinäpuolella West ei osaa luoda juuri kovinkaan ikimuistoisia hetkiä, mutta onnistuu useammin antaessaan tunteilleen rauhallisempia ilmaisukanavia. Dreampoppaileva Dropout on niitä pysäyttäviä pikkuhetkiä, kun taas helkkyvä Spy ottaa indierockin tummasta kyljestä kirkkaimmat värit ja leikkii niillä. Vahvoihin paloihin kuuluu myös albumin sulkeva See You at Home, jolla kiireettömästi rullaava melankoliarock saa jopa tukea rautalangasta ja saksofonista.

Keskeinen ongelma albumilla on kiire. Kahdestatoista raidasta vain ensimmäinen ja viimeinen ylittää kolmen minuutin haamurajan. West kyllä osuu useampaankin kultasuoneen, mutta biisin sekä kokonaisuuden jalostaminen ovat jääneet lastenkenkiin.