Nauticus: Disappear in Blue

Omakustanne

Ensimmäisen pitkäsoittonsa vuonna 2009 julkaissut Nauticus aloitti uusimman albuminsa työstön jo viisi pitkää vuotta sitten. Vokalistin poistuminen vahvuuksista teki kuitenkin reitistä karikkoisen, eikä Disappear in Blue -kiekolla kuullakaan näin uutta vakituista laulajaa. Ongelma on kuitenkin käännetty vahvuudeksi ja ääneen pääsee joukko vierailevia vokalisteja, joiden avulla kasaan on saatu melkoinen progemetalin, progerockin ja kokeellisemman rockin vaikeasti määriteltävillä rajamailla seilaava teos.

Disappear in Blue on mitoiltaan huima, massiivinen ja sitä kautta kuulijaltaan normaalia enemmän vaativa. Näinä pikaisesti muuttuvien soittolistojen ja peukutusten aikoina on rohkeaa julkaista kymmenen kappaleen mittainen kokonaisuus, jossa on peräti neljä yli 10 minuuttista jättiä, joilla eri osat ja teemat vaihtelevat terhakasti, mutta kvartetti ei näytä haasteita kaihtavan. Kolmikolkkahatun nosto siis tekijöiden suuntaan, jotka eivät pelkää pistää hartiapankkia peliin.

Avausraita Magma esittelee vokalisteista kaksi. Sakari Ojanen hoitaa melodisella tavalla pääasiallisen tarinan kerronnan, Anette Kaukosen antaessa tukea ja lisävoimaa omilla osuuksillaan. En tiedä kuinka pitkään palasia on työstetty, mutta ainakin tässä tapauksessa yhteistyö niin toisen laulajan kuin bändinkin kanssa toimii joka suunnasta tarkasteltuna. Jyri Kuokka luo Singularityn kiertoon yesmaisen fiiliksen ja Tommi Siniranta jyristelee Claimed by the Sean keskellä miltei grungemaisella raivolla.

Mainitaan vielä Kaukosen klassisella laululla johtama Glass Pyramids, sekä lähes vartin mittainen Hieronymus, jolla Lassi Mäki-Kalan toisinaan melodinen toisinaan taas rosoisempi laulu antaa lisäpotkua, monimutkaisella tavalla yksinkertaiselle biisille. Eikä pitkä kesto käänny kumpaakaan kipaletta vastaan edes raskaammassa toistossa, koska rakenteiden keskinäiset suhteet ovat tarkkaan harkittuja ja mitoitettuja.

Nauticus keskittyy raskaampaan soittoon, mutta albumilla on myös toinen puoli. Lyhyet instrumentaaliraidat Desolation ja Whale Bones luovat rauhaisaa ja harmonista tunnelmaa, autereisen sellon ja viulun piirtäessä jälkimmäisen pintaan vielä joitain unenomaisia vetojaan. Hiljaisuuskin löytyy siis yllättäen kaiken sen möyrinnän keskellä. Mutta erästä toista lainatakseni: valehtelisin jos väittäisin, etteivätkö ne mittavammat menopalat olisi ehkä sittenkin enemmän mieleen.