Karri Kähkönen: Rakkauden fakiiri

Omakustanne

Karri Kähkönen on 51-vuotias metallityöläinen Helsingistä, ja muhevasti nimetty Rakkauden fakiiri on miehen ensimmäinen studiossa ikuistettu albumi. Kuinka ollakaan, tyyliksi on valikoitunut Kähkösen nuoruuden aikainen suomirock, jota ryyditetään vielä popin pirtelömäisillä kuplilla. Eikä siinä mitään, sillä 80-lukuhan tuotti melkoisen määrän pop- ja rock-supertähtiä, joita vieläkin palvomme.

Tarina ei kerro kuinka paljon materiaalista on peräisin Kähköksen parista aiemmin luomasta olohuone-demosta, mutta ainakin kolme biisiä on syntynyt biisintekokurssilla loppuvuodesta 2016. Noista kahden vuoden takaisista ralleista etenkin Suruton liftari osuu elektropopillaan lähelle maalitaulun keskustaa. Soundien puolesta siivu on suoraa jatkumoa Kentin koneellistetummalle laidalle, kun taas samoissa sessioissa syntynyt Pattaya iskee silmää niin 70-luvun eksoottisille disco-iskelmille, kuin popedamaiselle ”kieli poskeen ja menoksi” –meiningille.

Kähkösen kiekon selvin sanoma lienee se, että elämä on oikeastaan kerrassaan mahtavaa arkisuudestaan ja satunnaisesta kuoppaisuudestaankin huolimatta. Kun viisivuotias Elli tanssii ei voi muuta kuin nousta seisomaan ja taputtaa, ja mahtavaahan se on kun pieni Iiris liittyi seuraamme. Eikä edes nuoruudessa osapuolet traumatisoitunut Kohtalon pirtelö ehkä sittenkään ollut niin paha asia. Anneli, koiraihminen piirustaa absurdia tarinaa miehestä ja naisesta tavalla, jonka oikeastaan vain Gösta Sundqvist on koskaan saanut toimimaan täydellisesti. Ja ei, eihän Annelin kennelitarina täyden potin teos ole, mutta rohkaisevan läheltä tässä jo liipataan.

Rakkauden fakiiri on elämänmakuinen kiekko, joka tekee kunniaa monille kotimaan vanhoille tekijöille Dave Lindholmista aina Irwiniin saakka, siitä Jukka Takalon ja Paten etupihojen kautta. Eihän tämä mikään täydellinen rock-eepos ole, mutta ainakin itse huomasin hymyileväni hyvällä tavalla useammallekin biisille, eikä elämä ollut hetkeen taas lainkaan hullumpaa.