The National: Boxer Live in Brussels

4AD

The National nousi ensimmäistä kertaa isompiin otsikoihin Boxer-albumillaan vuonna 2007. Sittemmin yhdysvaltalaisyhtye on napannut vuoden 2018 parhaan vaihtoehtoalbumin Grammy-palkinnonkin, mutta tuolloin moinen suosio kiersi orkesterin vielä melkoisen kaukaa.

Boxer keräsi suitsutusta musiikkimedialta, jolla on tapana innostua jonkin uuden äärellä yli äyräiden. Niin nytkin. Tai oikeastaan “uuden”: The National yhdisti onnistuneesti Tindersticksin läpikotaisin valellun melankolian ja muutaman maailman lukuisista springsteenisistä sävyistä. Yhtye onnistui luomaan tarpeeksi omanlaisensa keitoksen harrasta post-punkin renessanssia, jonka salakavalissa iskusävelmissä voi tunnistaa sinfonisia sävyjä.

En ole täysin varma oliko nokkamies Matt Berninger tosissaan, kun hän tunnusti Brysselin-keikalla kymmenen vuotta myöhemmin, että hänellä kesti pitkään tajuta Boxerin olevan surullinen albumi. Siis levy, jossa lauletaan You wouldn't want an angel watching over you? / Surprise surprise, they wouldn't want to watch. Tai 'We're half awake in a fake empire. Kyseiseltä keikalta taltioidulla live-albumilla yhtye palaa kymmenen vuoden taakse ja soittaa Boxer-levyn alusta loppuun.

Tiedän monta hyvää liveartistia, joiden musiikki on melankolista. En tiedä yhtään hyvää live-artistia, joka soittaisi melankolista musiikkia ilman suurta tunteen paloa. Tunne voi näyttäytyä hyvin eri tavoin: Joose Keskitalo ja Tommi Liimattakin ovat intensiivisiä ja tunteellisia esiintyjiä lakonisuutensa takana. The National on sen sijaan vaikeampi pala niellä. Tosin isoin ongelma tässä levyssä kiteytyy siihen, että alkuperäinenkin Boxer-albumi on yliarvostettu.

Olisi silti posketonta väittää, että liveversioinakin hienosti toimivat Fake Empire tai bändin kiertue-elämää seuraavan dokumentinkin nimeksi päätynyt Mistaken for Strangers olisivat jotain muuta kuin modernin indierockin oman aikansa klassikoita. Levyllä viehättävää, yhtä aikaa isoa ja vaatimatonta soundia yhtye ei kuitenkaan kykene livenä luomaan. Matt Berninger ei ole mikään Nick Cave, ja albumin kanssa identtiset sovitukset kääntyvät itseään vastaan. Esimerkiksi Apartment Story ja Start a War ovat livenä hailakkaa sumppia verrattuna alkuperäisiin albumiversioihin.