Petäjä: 40950

Pinetree Records

Muuramelainen Jussi Petäjä on vaikuttanut monissa bändeissä, kuten Desibeli.netistäkin tutuissa Captain Cougarissa ja White Jacketsissa. 40950 on kuitenkin herran ihka ensimmäinen sooloalbumi, jolla kuullaan niin kitararockia kuin folkinkin laitaa. Näiden tuttujen elementtien lisäksi debyyttipitkäsoitto lupaa yhdistellä ”ennakkoluulottomasti kokeellista rockia kakofoniaan ja kansanmusiikkisävyihin”. Eli nyt liikutaan siellä tuttujen maisemien tuolla puolen, mutta mitä 40950 pystyy lopulta antamaan?

Miltei viisiminuuttisella 43900 instrumentaalilla käynnistyvä kokonaisuus saa seesteisen, autereisen ja miltei ambientmaisen alun. Onko nimi kenties postinumero? Jos on, niin keskisuomen laidalla sijaitseva Kinnula saa ainakin Petäjän mielen rauhoittumaan. Myöhemmin kuultava 69600 (Kaustinen) liikkuu samoilla linjoilla, tosin vain tällä raidalla kuultava haitari luo kappaleelle astetta melankolisemman ja syksyisemmän tunnelman. Postinumerotrilogian kolmas kulma, 40950 (Muurame), on puolestaan selkein irtiotto kotoisen folk-kantrin suuntaan. Kuullaanpa raidalla jopa nais- ja mieslaulua, vaikka varsinaisia sanoja ei juuri taida seassa ollakaan.

Entä mitä sille kokeellisuudelle ja kakofonialle sitten tapahtui?

Kyllä sitäkin on mukana, ja ihan roppakaupalla. Confessio napsauttaa krautrockin elektronisen moottorin päälle, folkin helinän jäädessä naksutuksen alle piirtelemään pianokuvioitaan. Pidemmälle tätä polkua mennään kuitenkin kun päälle 11 minuutin mittainen 1991 pääsee irti. Raita ottaa kakofoniasta irti rämisevää ääntä, puristaa päälle vaikeasti tulkittavia mumistuja rivejä, sekä rytmipuolen helistelyä, kolinaa ja räminää. Mitkään palaset eivät tunnu aluksi olevan pareja toisilleen, mutta kyllä – sieltä kasvaa hiljalleen kasaan jotain, jonka muodon, luonteen ja kenties jopa tarkoituksenkin pystyy ymmärtämään. Tämä on kuin istuisi Einstürzende Neubautenin treenitilan aulassa, johon voi kuulla vain osan äänistä. Ja lisätään siihen vielä toisesta treenitilasta ylivuotavat rytmisoittimet, jolloin vaikutelma lähentelee täydellistä kakofoniaa. Toisia tämä inspiroi, toisia taas raivostuttaa – välimuotoja tuskin löytyy.

Kaiken tämän lisäksi Petäjä tarjoaa vielä laajakangaskuvaa kitararockin ihmemaasta Fadingin suurilla soundeilla ja sulkee Gracen kuin rukouksen pieneen piiriin. 40950 ei ole sieltä helpommasta päästä albumeita purkaa, koska kokoon on saatettu niin kovin erilaisia osasia. Mutta, ja tämä on iso mutta, kokonaisuus on hämmästyttävän ehyt ja Petäjän lämmin lauluääni auttaa paljossa.