Doyle Bramhall II: Shades

Mascot Records / ADA

Yhdysvaltalainen Doyle Bramhall II oli minulle aiemmin tuttu ensisijaisesti Roger Watersin livebändin kitaristina In the Flesh -kiertueelta ja Eric Claptonin luottomiehenä. Yllätyinkin kun taustoja selvitellessä kävi ilmi, että mies on yksi käytetyimmistä ja arvostetuimmista studiosoittajista, joka on kiertänyt estradeja uupumatta miljoonaluokan tähtien kanssa. Herran kyky soittaa kuusikielistä on kiistaton, mutta kuinka käy musikantilta soolokiekon työstö?

Shades on valkoisen miehen kevyemmän bluesrockin, huolettoman avaran Americanan, psykedeelisen pilvirockin ja popahtavien balladien sekamelska, joka on kuin makumatka halki Amerikan loputtomien ihmeiden. Juonteet sekoittuvat toisiinsa, sovitukset ovat taipuvaisia progehtavuuteen ja kaikkea leimaa pakoton rentous. Studiossa vierailleiden apuvoimien määrä on huimaava, kun mm. Clapton, Norah Jones ja Greyhounds vahvistavat kukin yhtä raitaa, mutta kirjoitetun materiaalin keskinkertaisuudelle hekään eivät voi mitään.

Bramhall II on mitä taitavin omaksumaan toisten tyylejä, joten Love and Painin lennykravitzmainen meno on yhtä luontevaa kuin itse alkuperäiselläkin. Samoista suunnista voimansa ottaa London to Tokyo, jonka kertosäkeistö on muuten yksi koko albumin johtavista hetkistä. Consciousness on puolestaan kuin köyhän miehen The Beatles -pastissi, josta puuttuvat vain Lennonin terävyys ja McCartneyn kaiho – eli kaikki oikeasti merkittävät palaset.

Shades on taidolla ja ymmärryksellä koottu albumi, joka periaatteessa täyttää kaikki tarvittavat kriteerit. Ehkä juuri siksi siitä on niin vaikea saada kiinni, koska mikään ei pistä millään tavoin korvaan, silmään – tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan aistiin. Helppoa täytettä arjen taustatapetiksi.