The Crown: Possessed 13

Metal Blade

Ruotsinmaalta rankan riffikästä death’n’rolliaan rypistävä The Crown vakuutti allekirjoittaneen jo taannoiselle On The Rocks keikallaan, jolla yhtye esitteli uuden Possessed 13 –levyn materiaalia parhaalla mahdollisella tavalla, eli äärimmäisen raakana livemättönä. Nyt on tullut aika punnita kuinka sävellykset toimivat studioversioina. Levy on jaettu kolmeen eri vyöhykkeeseen joiden nimet Initiation, Exaltation ja Annihilation antavat osviittaa sanoitusten takana oleviin vaikutteisiin, aika apokalyptisia kuvia tässä siis maalaillaan. The Crownin musiikillinen sekoite on lyhyesti sanottuna räimerock asenteella vedettyä death metallia, jossa paino räimeellä ja energialla – melodioita unohtamatta.

Kun lyhyt surina-intro on ohi ja No Tomorrow avaa pelin Johan Lindstradin karjuessa levyn aloitussanoiksi; ”Later that night, as I fell to my death” , alkaa reilu 50 minuuttia kestävä matka brutaalin melodisen death metallin maailmaan. Sytyttäkää savukkeenne ja sulkekaa ikkunat sillä laitamme lämmityksen täydelle teholle.

Face Of Destruction – Deep Hit Of Death jatkaa moukarointia, kilpaillen pari sarjaa painavampien iskukoneiden sarjassa. Raskas poljento on nopeaa mutta samalla kappaleeseen on onnistuttu luomaan tuskaisen uhkaava tunnelma. Vaikka sitä on vaikea todeksi uskoa Deliverance ottaa edellisiäkin suoremman lähestymistavan, tätä kovempaa liveraitaa ei elävä yleisö enää kestäisi, ehdottomia suosikeitani. Nopeutta laskeva Cold Is The Grave osoittautuu rankkuudessaan yllättävänkin tarttuvaksi kauhisteluksi, ovelan laulumelodian jäädessä nopeasti päähän pyörimään. Pitkäsoiton ensimmäisen osan päättävä instrumentaali Dream Bloody Hell himmaa vauhtia toimien tarvittavana tunnelman tasoittajana.

Levyn toisen osan avaus Morningstar Rising lyö jälleen hiiliä pesään kiihdytyksen merkiksi. Ovelat kitarakoukut yhdistettynä mukavasti kirskuvaan sooloon antavat kunnolla potkua persuksille. Are You Morbid? jatkaa nopeammalla kaistalla, mutta jää hieman vaatimattomammaksi luennaksi. Sinänsä kelpo elementtejä ei nyt vain saada oikeaan järjestykseen, ensimmäinen virhe timantissa on löytynyt. Notkahduksen jälkeinen suoristava liike ei voisi olla tehokkaampi kuin Bow To None, biisi on aivan ehdoton killeri jonka livevoima on takuulla murskaava. Metallicalle terveisiä pistävä Kill ‘Em All on täysin The Crownin säveltämä, mutta erittäin Kill ’Em All –henkinen rypistys. Natashead Overdrive sulkee levyn toisen osan mallikkaasti ollen ainakin yhtä nopea repäisy kuin edeltäjänsä, ehkä nopeampikin. Tälläkin raidalla liikutaan hieman vanhemmissa Bay Area-fiiliksissä.

Kolmas ja viimeinen osa aloitetaan todellisella läpisyötöllä nimeltään Zombiefied! Biisi on aivan törkeän tarttuva raskas-paahto, jonka lyriikat kertovat – no, arvaatte varmasti mistä. Synkkä Dawn Of Emptiness laskee tempoa mutta sanoma taotaan vastaavasti raskaammalla vasaralla nuppiin. Erittäin hienon säveyllyksen kruunaa täydellisyyttä hipova äänimaisema joka pitää kuusiminuuttisen teoksen täydessä elämänsä voimassa loppuun saakka. Instrumentaali In Memoriam on päätösraita jonka kaltaisia kuulisi mieluusti enemmänkin. Upeat raskaat soundit yhdistettynä hienoon sävellykseen, saattavat kuulijan jälleen takaisin omaan maailmaansa matkalta jonka kaltaisia tulee liian harvoin koettua.

Possessed 13 –levyä myydään myös komeana kahden levyn digipak-versiona, jossa bonuslevyllä tarjotaan todellisia herkkuja bändin faneille 13:sta harvinaisuuden muodossa. Aloitusraita Last Rite on bändin ensimmäinen studioäänitys vuodelta 1992, ja perään tarjoillaan kaksi harvinaista demoa ryhmän alkuajoilta. Ensin soiva kuuden biisin mittainen Forever Heaven Gone on yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu vuodelta 1993, ja hiillostus on – kuten arvata saattaa – aivan helvetillistä. Perään soiva neljän raidan demo Forget The Light kasattiin seuraavana vuonna ja meno muistuttaa jo huomattavasti enemmän tämän päivän Crownia. Viimeiset kaksi biisiä ovatkin sitten huomattavasti uudempaa tuotantoa. Näistä ensin tarjoillaan Bathoryn vanhasta demobiisistä kasattu Burnin’ Leather, ja jälkiruuaksi demoversio Rebel Angel –kappaleesta joka päätyi alkujaan hieman erilaisena versiona Deathrace King pitkäsoitolle.