Anna Calvi: Hunter

Domino

Siitä on jo miltei viisi vuotta, kun Anna Calvin On Breath -albumi ilmestyi. Aika kuluu, mutta se ei tunnu kuluttavan meistä jokaista aivan samoin tavoin. Voipa jopa sanoa, että toiset tarvitsevat ajan virtausten kuluttavia voimia, jotta se olennainen ja ainutlaatuinen voivat nousta esiin.

Hunter on Anna Calvin kolmas albumi, kymmenen huikean vahvan raidan muodostama joukko, jonka kesto lähentelee optimia kolmea varttia. Musiikillisesti kolmas pitkäsoitto on kuin kiteytys kahden ensimmäisen kiekon linjasta, tosin nyt kaikessa on menty vain entistä pidemmälle. Tunnelmien tiheys, intensiivisyys ja vaativuus ovat jo sitä luokkaa, että vertailut PJ Harveyn ja Kate Bushin suuntiin ovat viimein asianmukaisia. Musiikissa ei tarvita juuri Calvin upean tulkinnan lisäksi muuta kuin rajattu kitara ja näille tilaa jättävää kolkohkoa rytmiä. Elementit ovat harvat, ne ovat täysin esillä ja kaiken rehellisyys iskee silmille kuin yksinäinen rumpu suuressa hallissa.

Don’t Beat the Girl Out of My Boy lienee dramaattisin rakkauslaulun kaltainen, jota olen vähään aikaan kuullut, eikä sukupuolirooleilla leikittelevä As a Man jätä sekään tarpeettoman paljoa hämärän peittoon. Ehkä me kaikki olemme metsästäjiä ihmissuhteiden viidakossa, ehkä jokainen meistä on osittain uhri ja väärintekijä, lyöjä ja lyöty. Nämä ovat kysymyksiä ja pohdintoja, joita Calvi nostaa esiin ja joihin hän ei tarjoa helppoja vastauksia, sillä nyt ollaan jossain metoo-maailman tuolla puolen. Jossain missä suurin osa sävyistä on vaikeatulkintaisia harmaita, missä roolit saattavat vaihtua silmänräpäyksessä ja oikean sekä väärän kaltaiset vaihtoehdot ovat monitulkintaisia.

Hunter on silti muutakin kuin silkkaa indierockin rosoisissa varjoissa pyörimistä. Swimming Pool on itse asiassa seesteiseltä vaikuttava unelma-pop ja albumin sulkeva Eden laventaa äänimaiseman valkokankaan mittaiseksi. Näidenkin pinnan alla voi kuitenkin aistia David Lynchin yömaailman, sillä mikään ei ole Hunterin matkassa koskematonta.

Calvi liikkuu edelleen indierockin ja tumman popin saralla, ja näissä samoissa huoneissa ovat vaeltaneet mm. jo Nick Caven sekä IAMX:n haamut. Hunter on kuitenkin omanlaisensa kokonaisuus, jonka tummuus saattaa olla joillekin liikaa. Sen kappaleissa on runsaasti tarttumapintaa ja hittipotentiaalia, mutta koska Calvi on Calvi, saavat palaset palvella kokonaisuutta ja selvimmätkin helpot rahastustemput jätetään käyttämättä. Toisaalta tuo tinkimättömyys antaa Hunterille voimaa ja mitä luultavimmin myös kestävyyttä ajan hammasta vastaan.