Joe Bonamassa: Redemption

Provogue / Mascot Label Group

Kolmastoista sooloalbumi. Se on melkoinen saavutus, eikä 41-vuoden kypsään ikään ennättänyt Joe Bonamassa edes julkaise soolokiekkoja tätä nykyä kuin joka toinen vuosi. Neljän vuoden takainen Different Shades of Blue toi herralle viimein roppakaupalla Top-10 listasijoituksia ympäri maailman, mutta työtahtia se ei silti tiputtanut. Huomioitavaa onkin herran urakointi Black Country Communionin riveissä, sekä yhteistyö mm. Beth Hartin kanssa, minkä lisäksi Bonamassa tuntuu ehtineen noin sataan muuhunkin studioon, estradille ja tapahtumaan omien töidensä välissä.

Kahden vuoden takainen Blues of Desperation tipautti soolobändin miehistöstä hetkellisesti pois kosketinsoittajan ja toi mukaan toisen rumpalin. Rankempi runttaus toimikin yhden albumin ajan, mutta nyt kiipparit ovat palanneet takaisin. Lisäksi studiossa on häärinyt tällä kertaa myös joitain muita kitaristeja, mitä voi pitää jonkinasteisena yllätyksenä. Yllätyksen tarjoaa myös Redemptionin tekstipuoli, sillä elämä on tainnut antaa herralle jossain vaiheessa ns. kämmen- ja rystypuolelta. Tarina ei kerro ovatko murheet sielullisia, rakkaudellisia tai joitain muita, mutta nyt blues-mies on todistusaineistosta päätellen saanut bluesin sinne sydämeensä ihan henkilökohtaisella tasolla.

Mutta blues ei estä rockin räiskettä, ja avauksena tärähtävä Evil Mama on niin suora kumarrus Led Zeppelinin suuntaan, että ensimmäisten sekuntien ajan olin aivan varma, että tässähän coveroidaan erästä brittien hittiä. No ei sentään, mutta raskaasti rullaava blues-rock pala Molly O’ on toinen samaa muottia hyödyntävä siivu, jolla Bonamassa antaa niin rytmiryhmän kuin torvienkin päästellä parastaan. Revittelynumeroista on pakko mainita erikseen myös Redemption, jonka lavea äänivyöry vuorottelee himmailun kanssa ja vie kuulijan gospelin porstuaan saakka. Ja jos joku haluaa tässä kohdin huutaa ”Gary Moore”, niin kuunnelkaapa Just ’Cos You Can Don’t Mean You Should - siinä sitä on vasta hieno kunnianosoitus, sanoisin.

Vaikeudet eivät siis ole vieneet muassaan vauhtia, mutta löytyy pitkäsoitolta tunnelmallisempaakin osastoa. Self-Inflicted Wounds antaa sielun hiljaiselle bluesille tilaa, ja vaikka rumpali iskee ehkä tarpeettomankin kovasti rytmiä, on biisin rakenteissa tilaa yllin kyllin. Pitkälti vain akustisella kitaralla ja intiimillä laululla kulkeva Stronger Now in Broken Places on puolestaan kertomus särkyneestä sydämestä, sekä surun tuhkista noususta. Aihe on ikuinen, mutta Bonamassa on löytänyt oikeat nuotit ja muodon omaan tulkintaansa.

Kolmastoista soolokiekko tarjoaa vähän mitään varsinaisesti uutta. Jokaisella osa-alueella tehdään kuitenkin vahvaa työtä, kappalemateriaali on kautta linjan uutta ja tekijät ovat alojensa kermaa. Hyvinhän tässä seurassa siis viihtyy ja kadehdinkin niitä onnellisia, jotka pääsevät todistamaan Bonamassan iskuvoiman livetilanteessa.