Maaginen teatteri: Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat

Omakustanne

Maaginen Teatteri rokkasi itsensä tietoisuuteeni neljän vuoden takaisella Kun minua ei enää ole -albumilla, jonka terhakkuus jäi ehkä sittenkin lopulta hieman puolinaiseksi. Uudella kierroksella Maaginen Teatteri on pitänyt rock-koneensa kierrokset kohdillaan, mutta vääntöä on lisätty roimasti. Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat -pitkäsoitolla rock tosiaan välkkyy ja räiskyy, aiempaa mutkikkaampien pohjavirtausten nostaessa pintaan jotain uutta ja erilaista.

90-luvulla perustetun ryhmän toisen albumin materiaali on koottu pitkältä ajalta, vanhimpien juonteiden ulottuessa aina sinne edelliselle vuosituhannella saakka. Avauksena leukaperiin jysähtävä Levottomuus ja minä yllättää kerran toisensa jälkeen rosoisella otteellaan, kun taas Kiireinen mies lataa kiväärinsä hitaammin lentävällä mutta raskaammin osuvalla ironialla. Eikä kertoja visko kiviä muiden niskaan, vaan toteaa olevansa itse tämä kiireinen mies, jota viedään kuin pässiä narusta ei mihinkään. Läpinäkyvää on puolestaan ryhmän Kent-hetki, jossa pienillä soundijipoilla saadaan jo valmiiksi iskevään biisiin taittua kummasti lisätehoja. Eikä erikoisuus ole nytkään itseisarvo, vaan kaikki tapahtuu itse biisin ehdoilla.

Jälki on siis tasaisen vahvaa miltei kautta linjan, mutta nimikappale Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat pistää vielä kaikkia mainittuja valioita paremmaksi. En saanut selvitettyä, että onko tässä nyt kyseessä sama biisi kuin Kaivon 11 vuoden takaisella Lähiöiden kuu -albumilla, jonka materiaalin sävelsi ja sanoitti kitaristi Anssi Peuhkurinen, jolle myös tämän kiekon krediitit on osoitettu. Niin tai näin, kyseessä on melkoinen kultakimpale, jossa jo edesmennyt kertoja pohtii elonsa viimeisiä vuosia, vastustamattoman ajan kaivertaessa jälkiään kerran niin nuoreen kehoon.

Maaginen Teatteri on hiljalleen hionut muotoaan sekä kaavojaan. Kaiken perustana toimii rock, mutta tekemisissä on mukana tuoretta kulmaa ja etenkin tekstien saralla albumi on mitä puhuttelevin kokonaisuus.