Manic Street Preachers: Resistance Is Futile

Columbia / Sony

Manic Street Preachers on mahtava yhtye. Ei pelkästään siksi, että se osaa iskusävelmien teon jalon taidon vuosikymmenestä toiseen - vaikuttamatta monistuskoneelta. Tämän lisäksi walesilaiskolmikko luo toimivia albumikokonaisuuksia ajassa, jossa sellainen ei ole mitenkään muodikasta. Yhtye osaa myös uudistua ja tehdä erilaisia levyjä - seikka joka ei suinkaan ole vähäpätöinen, kun mietitään syitä lähes 30 vuotta kestäneeseen uraan.

Kun tähän lisätään yksi maailman parhaista rock-laulajista sekä laulujen kiinnostavat ja jopa sivistävät tekstit, on jo aika monta syytä pitää Manic Street Preachersin musiikista. Esimerkiksi yhtyeen 13. albumin lippulaivasingle International Blue kertoo ranskalaisesta kuvataiteilijasta Yves Kleinista, joka tuli tunnetuksi tietyn sinisen akryylipigmentin käytöstä siihen pisteeseen asti, että päätyi rekisteröimään sen tavaramerkiksi. Poliittisuudestaan tunnetun yhtyeen levyllä kappaleen nimen voi tulkita tarkoittavan myös kansainvälistä alakuloa brexitin ja muiden poliittisten tapahtumien seurauksena. Myös runoilija Dylan Thomasin ja hänen vaimonsa Caitlinin alkoholistinen tragedia nimeltä parisuhde päätyy Manicsien käsittelyssä pop-laulun aiheeksi.

Akustisvoittoisen Rewind the Filmin (2013) ja krautrockin kanssa flirttailleen Futurologyn (2014) jälkeen Manicsit lähtevät sinfonisen hard rockin pauloihin. Bändi itse kuvailee albumia sanalla laajakuvamelankolia. Se kenties kuvastaa pitkäsoiton musiikillista rikkautta, mutta muilta osin “digitaalinen hysteria” tekee ainakin basisti Nicky Wiren surulliseksi. Vaikka albumin nimen mukaisesti vastarinta on turhaa, Manicsit näkevät levynkannen samuraisotilaan analogiana heistä itsestään bändinä, joka ei tee musiikkia älypuhelimilla - eikä älypuhelimille. Samalla levyn nimi viestii turhautumisesta nykypäivän politiikkaan.

Elinvoimainen Resistance Is Futile tuntuukin vastaiskulta kaikelle tälle. Manic Street Preachers onnistuu kuulostamaan samaan aikaan ikäiseltään itseltään ja iättömältä itseltään. Jo komea avausraita People Give In poistaa epäilykset makeaan elämään seestyneistä sedistä: There is no theory of everything/No immaculate conception, no crime to forgive. Syntikat ja kitarat soivat sopivassa harmoniassa sen mukaan miten ne kulloinkin lauluihin istuvat. Yhtye tekee vaikutuksen terävyydellään useammallakin eri osa-alueella.