The Love Language: Baby Grand

Merge

Mitä on rakkauden kieli? Siinähän sitä vasta kysymystä purtavaksi. Yhdysvaltalainen The Love Language etsii vastausta tuohon sukupolvia kiehtoneeseen kysymykseen lo-fi poprockin aluskasvillisuuden seasta, monitaituri Stuart McLambin hoitaessa purren kipparoinnin.

Bändin neljäs pitkäsoitto, Baby Grand, on siinä määrin McLambin lapsi, että herra vastaa kaikesta muusta paitsi erikseen tarkkaan listatusta määrästä ääniä. Lisäksi McLamb on yhdessä Kris Hilbertin kanssa vastannut masterointia lukuun ottamatta kaikesta teknisen puolen työstä, joten ainakin kiekon pitäisi olla juuri sellainen minkälaiseksi mestari on halunnut sen takoa.

Baby Grand on itse asiassa ensimmäinen yhtyeen albumi viiteen vuoteen, ja muistetaan tässä välissä vielä, että aiemmat kiekot taottiin kasaan kiivaassa neljän vuoden periodissa. Eroa menneeseen syntyy myös siinä, että ryhmän kotimaisemat itärannikolla ovat vaihtuneet länsirannikon kiivaampaan eloon Los Angelesin loputtomassa kuhinassa. Nopea valioyksilö New Amsterdam ja folkahtavasta balladista rock-siivuksi kasvava Castle in the Sky soivatkin näin mitä luultavimmin juuri uuden maiseman ansiosta.

Ensimmäinen havaittavissa oleva muutos onkin soundissa, sillä nyt TLL kuulostaa paikoin suorastaan raivoisalta, vaikka tyylilajina palvelee yhä sydänsuruja purkava poprock, jota ryyditetään satunnaisesti muillakin soittimilla kuin kitaralla, bassolla ja rummuilla. Siinä missä aiemmat pitkäsoitot soivat kauniisti, miellyttävästi, paikoin suorastaan hellästi, on Baby Grand askel kadun rosoisemmalle puolelle. Jopa Southern Doldrumsin kaltainen balladi saa tässä uudessa järjestyksessä kylkeensä säröisiä ääniä, kun aiemmin biisistä oltaisiin leivottu mitä sokerisin unelmahattara. Enkä siis sano, että moinen olisi jollain tapaa huono valinta, mutta ainakin nyt McLamb tuntuu keksineen entistäkin toimivampia kulmia kappaleisiinsa.