Kyllikit ja Tähdenlento: Monta mieltä

Luova Records

Kyllikit ja Tähdenlento on noin klassisen suurperheellisen kokoinen joukko soittajia, joita yhdistää rakkaus kansanmusiikkiin, kotoiseen outorockiin sekä supisuomalaiseen huutolauluun. Näin tämä noin yksitoista jäseninen kollektiivi sitten luo musiikkia, joka on hämmentänyt, inspiroinut ja ilahduttanut joukkion matkan varrelle osuneita. Ikävä kyllä en ole aiemmin kuulunut tuohon onnellisten joukkoon, mutta saanen anteeksi, kun Monta mieltä on vasta ryhmän debyyttialbumi.

Soittimet ovat siis miltei kokonaan, ellei peräti täysin, sähköttömiä. Äänessä on vaihteleva määrä naislaulajia, puhaltimet saavat pitkälti hoitaa ne jutut, joita sähköllisissä ryhmissä tekevät sisäisen soolovirtuoosinsa löytäneet kiipparistit sekä soolokitarat. Biisien rakenteet flirttailevat perinteisten muotojen kanssa, mutta osaavat myös tehdä niitä kurveja ja käännöksiä, jotka periaatteessa rikkovat ”sääntöjä”. Eli outoa on, kuten suomalais-ugrilaisessa perinnössä kuuluukin olla.

Nättiä ja perinteistä folkkia edustaa viehättävimmin Leppälinnun laulu, jonka kauneutta eivät edes sanoituksen pari piikkiä pysty kolhimaan. Lopun isommin soiva vaihe nostaa kappaleen seuraavalle tasolle juuri silloin kun pitääkin, eli myös sovitus toimii. Lempivaatteet kertoilee puolestaan ultrabramaisesti elon pikku hetkistä, sortumatta kuitenkaan nolottavaan tyttösöpöilyyn ja kevyt-skandimusaryhmäilyyn.

Rumemmasta päädystä nousee myös melkoisia teoksia, ja rumuus on siis tässä yhteydessä mitä kunnioitettavin ja monitulkintaisin ominaisuus. Muualla mätänee kertoo kolholla tavallaan jostain, joka saattaa vaikka olla rakkaustarinan loppu, tai yhden elämänvaiheen päätös jollain muulla tavoin. Niin tai näin, eritteet haisevat. Levyn kunnianhimoisinta laitaa on myös nimibiisi Monta mieltä joka päälle seitsemän minuutin mitassaan pistää jännitteet lujille.

Entä sitten se alussa mainostettu outous? No, Rakkaus on niitä rakkauslauluja, joita vimmaisin Ismo Alanko olisi voinut luoda, mutta tämä raitapa ajetaan läpi folk-etno-huuto -mankelin. Soitto nousee aiheensa tasalle ja kuolee kuin taiattomasta iskusta. Demoniporot jolkuttavat puolestaan kuin kevytbalkanilaiset versiot jostain Tuomari Nurmion alitajunnan poimuista, ja noista samoista lätäköiden pohjista nousee myös Kohotan pohjalta valoon. Rentouttavaa kuin ne David Lynchin ohjaamat mainokset, eli periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta jostain syystä lattia on täysin vinossa.

Entäpäs instrumentaali Auringonnousufanfaari? Tuo häpeämätön numero, joka tekee Straussille gutaa – mutta miksi ihmeessä levy ei alkanut tai päättynyt tähän pompöösiin numeroon? Vai oliko sen sijoittaminen keskelle kaikkea sittenkin se vitsin ydin? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia, eli ehdottomasti tutustumisen arvoinen orkesteri.