Essex Green: Hardly Electronic

Merge

Jonkin täytyy olla kohdillaan, kun albumi pystyy kerran toisensa jälkeen luomaan fiiliksen, että tässä kuunnellaan nyt jonkin Wes Andersonin elokuvan soundtrackia. Toinen ajatus jolla huomaan leikitteleväni on se, että miltähän John Lennonin ja Elvis Costellon musiikki olisi kuulostanut, jos herrat olisivat sattuneet syntymään sateisen Englannin sijaan aurinkoiseen Kaliforniaan.

Simppeliys, helppous ja kaiken voittava harmonisuus ovat kitaran tahdissa kulkevassa pop-musiikissa usein miltei kirosanoja, mutta toisaalta: eivätkö ne kaikki suuret pop-hitit ole juuri keveitä ja huolettomia rallatuksia? Okei, onhan siellä seassa niitä Hotel California -tarinoitakin, mutta ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa. Noilla paloilla on tehty sittemmin niin power-popin helmiä, kuin kaikkea Blondiesta Weezeriin, sekä vielä kauemmas horisontin tuolle puolen.

Hardly Electronic lainailee häpeilemättä vasemmalta ja oikealta, mutta Essex Green on onneksi sen verran kunnianhimoinen ryhmä, ettei se sorru suoraan kopiointiin. Yhtye käy toki lähellä reunaa useampaankin otteeseen ja on pitkälti kuulijasta kiinni, kuinka selviä jotkin rajanylitykset ovat, mutta kokonaisuutena näkisin Hardly Electronicin enemmänkin omana kuin lainattuna.

Näin In the Key of Me voi availla huolettomana ikkunoita Paul McCartneyn huoneissa ja Waikikin rannoilla ollaan psykedeelisen kuusarirockin keveillä rannoilla, mutta äänessä on silti vain Essex Green. Mainitaan nyt erikseen vielä bossanovan loungessa chillaileva Patsy Desmond ja napsakasti kiekon avaava Sloane Ranger, jolla päälle vuosikymmenen mittaisen tauon katkaiseva bändi soi vastustamattomimmin. Luojan kiitos tällaista kevyttä päiväpoppia uskalletaan vielä luoda.