Pelko: Paino jota vastaan ei voi taistella

Omakustanne

Helsinkiläinen Pelko kertoo soittavansa traumarockia, johon vaikutteita on kuuleman mukaan saatu mm. sellaista suunnista kuin Suede ja alkuräjähdys. Toki saatteessa mainitaan provosoivasti myös ABBA ja CMX, mutta osuvampia verrokkeja olisivat mielestäni niin Tuvalu kuin Pariisin Kevätkin. Hetkellisesti mieleen nousee myös tuoreempi Absoluuttinen Nollapiste, soiton soljuessa luonnollisimmin uomassaan.

Entä mitä sitten on tämä traumarock? Tässä tapauksessa suurimmat traumat taidetaan käsitellä teksteissä, vaikka ysärihenkisiä, mutta diskanttisempia, kitaravalleja suosivassa soitossa on toki teräviä kulmia ja pistäviä pintoja sopivissa määrin. Melodiat ja melankolia ovat merkittäviä palasia, mutta liiallista pehmeyttä vältetään kenties tarpeettomankin paljon. Pääasiallinen vokalisti Saara Kemppainen luo itsestään hieman kolkon ja etäisen vaikutelman, tehden tuon kuitenkin tyylillä ja mitä pienimmin elein. Kitaristi Niilo Tenkanen on puolestaan se bändin sympaattinen laulaja, jonka ääni huokuu artotuunelamaista hyvää mieltä.

Kärkeen sijoitetut En ole kukaan ja Viimeinen juna edustavat albumin terävintä antia, eikä kovin lyhyeksi jäävä Vapaus ole sekään mikään hullumpi veto. Kolmantena kuultava Onnellisuus loikkaa kentmäisessä kulussaan selvästi sivuun joukosta, mutta vaihtelu ei näissä kohdin ole ainakaan pahasta. Erityismaininnan ansaitsevat myös lähelle postpunkin varjoja hiipivä Aurinko, sekä pitkäsoiton sulkeva Heikko kohta, jotka kumpainenkin vihjaavat uusista suunnista.

Tarina ei kerro suoraan mikä on tuo otsikossa mainittu voittamaton paino, mutta onneksi se ei paina yhtyettä tarpeettoman alas. Pelko hakee vielä ominta soundiaan ja värikkään biisimateriaalin perusteella tulevia kehityssuuntia on vaikea ennustaa, mutta huomattavasti enemmän tässä on hyvää kuin huonoa. Itse asiassa esikoisalbumi on erittäin lupaava annos melankolista ja melodista kitararockia, jolla voi vaikka hoitaa niitä omia traumoja.