Tuomas Palonen: Tuomas Palonen

Palatsi

Kuparilinna hurmasi reilu vuosi sitten, kun yhtyeen itsensä mukaan nimetty albumi toi palasen 60-luvun psykedeelistä poppia näihin pohjoisiin maisemiin. Nyt kyseisestä bändistä tuttu Tuomas Palonen on saanut valmiiksi debyyttialbuminsa, joka tekee selvän pesäeron 60-luvun paksuimpiin huuruihin.

60-luku on siis mennyttä ja nyt sukelletaan Väinämöisen lätsä edellä keskelle 70-luvun folkkeja pilvilinnoja. Tässä onkin aito palanen ajalta ennen punkin vallankumousta, jolloin kukat vielä kukkivat ja auringon valokin oli polaroidin keltaista. Palonen ottaa tukevan otteen suomalaisesta kansanrunoudesta, eikä edes pyhää Kalevalaa jätetä rauhaan, jos nyt kansalliseepoksemme rivejä kuullaan suoraan vain yhdellä raidalla.

Soitinarsenaalikin korostaa muuttunutta maailmaa harpun, viulun, sitran, pasuunan ja huilun noustessa vuorotellen valokeilaan. Akustinen kitara on myös luottovehje, eikä lyömäsoittimia juuri lyödä, vaan ennemminkin hiplaillaan. Silloin joskus kun moinen nähdään tarpeelliseksi. Folk on toisinaan tässäkin uomassa se paksuista paksuin usva, mutta Palonen ei emmi viedä riisuttuja kappaleitaan loogisiin (?) päätöksiinsä. Levy tekeekin kunniaa kotimaisille 70-luvun folk-taitureille, joita ilman albumi ei taatusti olisi syntynyt. Ainakaan tässä muodossa.

Kunnianosoitus on tietysti yksi asia, mutta Palonen on kiistatta saanut kasaan vahvan joukon sävellyksiä, joiden synnyttäminen on mitä selvimmin ollut artistille tuiki tärkeää. Näin on syntynyt intiimi, vahva ja hiljaisuudesta itselleen kaikupohjaa hakeva teos, jossa jokainen nuotti on tarkoin harkittu. Kaunista musiikkia elämän hiljaisempiin hetkiin.