Pennywise: Never Gonna Die

Epitaph

30 vuotta on pitkä aika musiikin saralla, mutta Pennywise se vain jatkaa eteenpäin tutuilla urilla ja tutuilla ukoilla. Mikään ei olekaan juuri muuttunut sitten vuoden 1996, mitä nyt vokalisti Jim Lindberg oli muutaman vuoden sivussa, kunnes herran korvannut Zoli Téglás loukkaantui ja koki itse, että Lindberg olisi parempi keulakuva Amerikan punkkareille.

Pennywise veivaa kahdennellatoista pitkäsoitollaan tuttua melodista punk rockia, joka on juuri niin amerikkalaisen kuuloista kuin sopii toivoakin/pelätäkin. Riffit siis rouhivat rosoisesti, melodioita kudotaan nopean rätkeen sekaan ja lyriikat ruotivat niin yksilön kuin häntä ympäröivän yhteiskunnankin ongelmia. Kertosäkeet tahtovat muuttua iskulauseiksi ja sanatulvaa kuunnellessa on parempi pinnistää korviaan informaatiotulvan edessä. Tuttua ja turvallista siis, mutta mitä sellaista bändin 12. kiekko osaa tarjota, mitä aiemmat albumit eivät olisi jo antaneet?

Niin, eipä juuri mitään ja kun seasta ei löydy Fuck Authorityn tai Same Old Storyn kaltaisia voimaiskuja, jättää kokonaisuus hiukan vajaan vaikutelman itsestään. Lähimmäs häränsilmää osuu She Said, joka suorastaan eeppiseksi kasvavassa (eli lähes neljän minuutin) mitassaan ehtii sitoa kaikki langat yhteen. Pinnat myös American Liesin kiihkosta ja voimasta, vaikka yliyrittäminen viekin vedosta parhaan puristuksen.