Julkaistu: 09.06.2018
Arvostelija: Mika Roth
St. Back Records
Päräyttävästi nimetty Wrist Rodeo julkaisi ensimmäisen EP-mittaisen kiekkonsa kolme vuotta sitten, minkä jälkeen pihalle on pistetty myös sinkuraa. Tämä lähemmäs 40-minuutin rajapyykkiä osuva yhdeksän raidan liverieska on kuitenkin ymmärtääkseni ensimmäinen pitkäsoiton mitat täyttävä kiekko, eli albumi-uran avaus on saman tyylinen kuin Sielun Veljet -orkesterilla.
Ja mikäs sitä on pistäessä livetallennetta ulos, kun bändin soitto on näin alkuvoimaista, hikistä, kiihkeää ja adrenaliinista rock’n’rollia. On ihan makukysymys, että onko tämä nyt The Crampsiä Chuck Berryn soundeilla, vai Chuck Berryä The Crampsin soundeilla, sillä tärkeintä on lähestymiskulma alkuvoimaiseen rock’n’rolliin. Riffi on kuningas, silottelut jätetään toisille ja mustaksi kääntyvä huumori on rankkaa. Lisäviitettä antaa myös The Doorsin L.A. Woman, jonka törkyisessä kimalluksessa Jim Morrison ja kumppanit löysivät jotain ainutlaatuista. Jotain joka toistuu myös Barrefestin ei-niin-yleisörikkaassa tallenteessa mainiosti, sillä tärkeintähän on tunne.
Rockin voima on välittömyys, ja tuo hetkessä eläminen toistuu näillä rockabilly/psychobilly/blues rock/garage/punk -siivuilla upeasti. Yhtye soittaa napakasti yhteen ja vokalisti tekee kunniaa rockin suurille ja mahtaville, astumatta silti yksillekään em. varpaille. Harmi etten itse ollut Barrefestissä keikkaa tsekkaamassa, sillä orkesterihan boogaa kuin se kuuluisa hirvi. Posliinikaupassa - tietysti.
"On ihan makukysymys, että onko tämä nyt The Crampsiä Chuck Berryn soundeilla, vai Chuck Berryä The Crampsin soundeilla, sillä tärkeintä on lähestymiskulma alkuvoimaiseen rock’n’rolliin."
Linkki:
Wrist Rodeo Facebookissa
(Päivitetty 11.9.2020)