Egokills: Mellowhead

Omakustanne

Kokeneista ja monissa liemissä keitetyistä soittajista koostuva Egokills on saanut valmiiksi toisen pitkäsoittonsa, jolla tamperelaisten melodinen rockmetalli se vaan rikastuu. Ryhmä itse kutsuu musiikkiaan hippimetalliksi, ja kyllähän ne sienet puskevat kansikuvassa rohkeasti esiin, mutta ei tässä nyt mitään vara-Jethro Tulleja sentään olla. Onneksi.

70-luvun melodisesta rockmetallista ja 90-luvun tummemmista juonteista on otettu enemmänkin mallia, mikä kuuluu halki kiekon. Tyylillisesti Egokills sijoittuu sinne vaikeasti rajattavaan ’alternative’ -kenttään, pohjoisamerikkalaisten vaikutteiden tuntuessa vahvimmilta pinnassa. Ja juuri nuo jenkkielementit tuovat kuvaan mukaan myös pari kourallista 10-luvun tylympää tulitusta, mikä sotkee linjoja entisestään.

Rutistus on siis raskaampaa ja vaikka esimerkiksi Hollow Promises tulee syliin melodia edellä, on biisin runko koottu paksummista palkeista. Askel syvän etelän puolelle otetaan puolestaan, kun White Flags luikertelee rämeen laitaa pitkin esille, ja mitä tekee nimibiisi Mellowhead? No näissä kohdin vedetään tietysti grunge-flanellia päälle, kuinkas muutenkaan. P.D.M. jyrää tahollaan metallisemmilla telaketjuilla, asennemätön antaessa musiikille lisäpotkua – nyt ovat hipit kaukana.

Värikästä ja raskasta siis on, mutta itse en tahtonut löytää tämän kaiken takaa sitä aina kaivattua omaa soundia, juttua ja kulmaa. Mellowhead kuulostaakin komealta ja periaatteessa paketti on kasassa – mutta pitkälti vain periaatteessa.