Max Lilja: 10 000 Miens

Omakustanne

Max Lilja tunnetaan näinä päivinä edelleen kenties paremmin niin Apocalyptican perustajajäsenenä kuin Tarja Turusen bändin jäsenenä, mutta 10 000 Miens on jo armoitetun sellistin kolmas sooloalbumi. Siinä missä kumpikin em. orkestereista liikkuu enemmän ja vähemmän metallin piireissä, on 10 000 Miens kuitenkin jotain hieman muuta.

Todettakoon heti alkuun, että tämä on instrumentaalimusiikkia, jossa ei kuulla edes mitään kiipparikuoroja tai samplattuja puheita. Äänessä ovat vain pääosin sähköinen sello, sekä hallitsevaan asemaan nouseva konehuone. Erityyppisiä ääniä onkin muokattu ja väännetty siinä määrin, että elektronisen ja akustisen rajat sumenevat kerran toisensa jälkeen, eri kerrosten sekoittuessa herkullisesti toisiinsa. En tiedä ovatko kaikki äänet lähtöisin sellosta, kuten edellisellä Moprhosis-kiekolla, mutta nämä bladerunnermaiset maisemoinnit vievät kuulijaa siinä määrin, että onko moisella nyt edes väliä. Kaunista tämä on kaikesta huolimatta ja yhteneväisyydet niin elokuvamusiikkiin kuin vaikkapa Mike Oldfieldin teosmaisempiin albumeihin ovat mitä ilmeisimpiä.

Kuinka (ainakin suurimmaksi osaksi) sellolla luotu, elektronissävytteinen, elokuvallinen ja eeppinenkin instrumentaalimusiikki sitten kantaa pitkäsoiton mitassa? Itse asiassa erittäin hyvin. Toisiinsa sulautuvat ja toisiaan täydentävät raidat luovat sen kuuluisan ison kuvan, joka on samaan aikaan äärimmäisen tätä päivää ja jotenkin ikuinen. Sellon äänet, konevoiman pulputukset ja melodioiden voittamaton voima – näillä pääsee pitkälle, eikä edes se totaalisen voittoraidan puuttuminen häiritse pahemmin.