Julkaistu: 13.11.2003
Arvostelija: Mika Roth
Listenable
Brasilialainen Horned God tarjoilee toisella pitkäsoitollaan brutaaliakin brutaalimpaa death metallia, joka armottoman ehdottomalla paahteellaan suorastaan hengästyttää. Bändin terästetyssä reilun puolen tunnin kuolo-annoksessa vauhti on miltei jatkuvasti äärikierroksilla, eikä mitään kompromisseja suvaita. Kesästä ’98 kasassa ollut viisikko on uransa aikana ehtinyt julkaista ennen tätä vain yhden demon sekä debyytti pitkäsoiton Absit. Keikkoja bändi on vastaavasti ehtinyt heittää sitten senkin edestä esiintyessään mm Monstrosityn, Krisiunin ja Cannibal Corpsen kanssa. Osa uuden levyn materiaalista saikin muotonsa jo levytys-sessioita edeltäneiden kiertueiden aikana, mikä on takuulla vain vahvistanut kappaleita entisestään. Koska bändin basisti erosi yhtyeestä juuri ennen studioon menoa on kitaristi Fabiano Penna hoitanut äänityksissä myös nelikielisen soiton, nyt bändi on jälleen viisimiehinen kun bassoa jyrisyttelemään napattiin Ângelo – brasilian kuolonjuna voi näin jälleen jatkaa matkaansa myös livenä.
Levyllä on kahdeksan varsinaista kappaletta sekä kaksi lyhyttä instrumentaalia, joista intron virkaa hoitava ytimekkäästi nimetty Intro on taas yksi näistä täysin harhaanjohtavista aloituksista. Mutta kunhan kepeän sankarilliset Lord Of The Rings kohotukset on saatu minuutin kohdalla huippuunsa paljastetaan se pedon oikea karva. Raskas ja nopea War Goes On saa ilmestyskirjamaiset mitat kun kitaristit Fabiano Penna ja Hudy iskevät nopeaa vallitusta peliin ja vokalisti Erico kähisee/korisee/karjuu kaiken ylle sodan ylistystään. Soitanto on erittäin teknistä ja yksityiskohdiltaan rikasta soolojen hiipiessä jo sinne tiluttelun puolelle, rytmiryhmä pysyy enemmän kurissa rumpali Brunon antaessa vain lyhyitä näytteitä blastbeatista.
Vokalisointikielenä on ainakin sanoituksista päätellen englanti, mutta ilman vihkosta ei laulajan tarinoista juuri selvää saisi. Pääosin Fabianon rustaamat lyriikat ovat yllättävän tasokkaat, vastoin kuin usealla muulla alan yrittäjällä. Olisikohan syynä näin monipuoliseen helvetin tulien ilmaisuun kenties katolinen kasvatus?
Eipä tästä levystä oikein muuta pahaa sanottavaa löydä, kuin hetkittäisen puutumisen hieman liian samantyyppisten kappaleiden seassa. Yhtye todistaa nopeasti olevansa melkoinen menokone, mutta vaihteluakin soisi johonkin väliin– nyt kaahaus tuntuu välillä piinaavan itsetarkoitukselliselta. Johtuen äärimmäisestä laadustaan suositeltavissa ainoastaan genren todellisille diggareille, mutta he sitten saavatkin tästä takuulla muidenkin edestä säväreitä.
