Cut Worms: Hollow Ground

Jagjaguwar

Brooklyniin asettunut Max Clarke on jo aiemminkin julkaissut musiikkia, mutta Hollow Ground on herran ensimmäinen albumimittainen teos. Artistinimellä Cut Worms toimiva mies tuntuu arvostavan menneitä popin vuosikymmeniä, sekä erityisesti 60-luvun harmonisia aikoja. Esikoisen kymmenestä raidasta puolet voisivatkin olla peräisin The Beach Boysin katalogista, toisen puolen tehdessä vähintäänkin yhtä paljon kunniaa The Beatlesin tekemille. Avainkysymys kuuluukin: kuulemmeko missään vaiheessa Clarken omaa ääntä, vai onko kaikki vain enemmän ja vähemmän pastissia?

Hollow Ground on muodoiltaan kaunis ja teemoiltaan helppo levy, se todettakoon heti alkuun. Rakkaus, sen kaipuu ja/tai puuttuminen, hyvästelyt, jälleennäkemiset, epävarmuus… Teemathan nyt ovat niin läpikäytyjä kuin mahdollista, mutta Clarke ansaitsee silti parikin kumarrusta, sillä herra osaa kirjoittaa napsakoita huomioita. Toisinaan ironiset heitot voisivat olla jopa itsensä John Lennonin viskomia, toisinaan sanat löytävät taas vertavuotavat sydänhaavat ja osaavat piirtää pieniä, lumottuja hetkiä.

It Won’t Be Too Long vie puhdasotsaisen beatlestelyn pisimmälle, kun taas Coward’s Confidence on aidointa 60-luvun alun unelmapoppia kaiutettuine lauluharmonioineen ja helkkyvine kitaroineen kaikkineen. Pitkälti päälle viisiminuuttinen Like Going Down Sideways vihjaa puolestaan varhaisen Bob Dylaninkin olleen jossain vaiheessa ainakin jonkinlainen vaikutin, siinä määrin numero eroaa ympäristöstään.

Clarken lahjakkuus pistää esiin oikeastaan joka raidalla, mutta ainakin tässä vaiheessa vielä mies pysyttelee liian lähellä mukavuusalueitaan. Eli vastaus alun kysymykseen kuuluu: tarpeettoman runsaasti lainataan ja ujostellaan, kun pitäisi revitellä rohkeammin.