Santeri Seessalo: Mysteerit selviää

Kummajais kustannus

Santeri Seessalo pistää toista sooloaan pihalle suhteellisen nopeasti. Vastahan viime vuoden lopulla herran Kuumottava keissi antoi meille toivoa Kari Peitsamon manttelinperijän etsinnässä, miehen ja kitaran kertoessa tarinoitaan rikkoutumattomalla pokkanaamalla.

Omat nuoruusmuistot, ja nostalgia noin yleisestikin, ovat kautta aikain toimineet taiteilijoiden polttoaineena, kun mestariteoksia on työstetty. En väitä että Mysteerit selviää olisi välittömästi liitettävissä 2000-luvun musiikkitaiteen merkkipaalujen joukkoon, mutta Ensirakkaus ja Vanha Sega ovat löytäneet tyylillä tiensä toisen pitkäsoiton tarinatuokioihin. Nostalgiaa ja aikakauden lehtien käännöksistä kertova Lapsuuden loppu astuvat askelen verran pidemmälle tyylitellyn tarinankerronnan ikimetsään, häivyttäen faktan ja fiktion rajoja kutkuttavasti.

Mikä tärkeintä, Seessalo osaa myös välttää ylipursuavan komiikan sudenkuopat jättäen kuulijalle mahdollisuuden joko nauraa tai olla nauramatta – ihan kuinka vain. Tai no, Kultainen nuoruus ja Lappi taitavat olla aika puhtaita yleisönnaurattajia, joissa ironia, nolostuttavat yleistykset ja päivähaaveilu sekoittuvat toisiinsa. Mutta näitäkään numeroita ei vedetä överiksi, tyylien pysyessä rikkotumattomana aina kalkkiviivoille saakka.

Seessalo osaa pistää itsensä vuorotellen myös luuserikulmaan sekä selviytyjien leiriin, vai onko hän sittenkin sellainen Gösta Sundqvistin tarinoista tuttu luuserivoittaja, joka jää jotenkin kaikesta eloon, vaikka naarmuja, arpia ja kipupisteitä syntyy elon panssariesteistä kimmokkeita otettaessa? Niin tai näin, toinen albumi taitaa pistää puoli astetta esikoista paremmaksi, eikä Seessalon tarina-arkku osoita pienintäkään ehtymisen merkkiä, vaan ennemminkin päinvastoin.