Wye Oak: The Louder I Call, The Faster It Runs

Merge

Wye Oak, tuo Yhdysvaltain Baltimoren lahja kaikille uneliaan säröpopin kuuntelijoille, on saanut valmiiksi viidennen oikean pitkäsoittonsa. Valitsin sanani näin, koska vajaan kahden vuoden takainen Tween koostui vain Civilian ja Shriek -albumeiden ylijäämämateriaalista, joista kyhättiin kasaan ei-niin-kummoinen kiekko. Keskinkertaisuudet ovat keskinkertaisuuksia, vaikka sitä kaikua ja kerroksia käyttäisi kuinka, mutta takaisin tähän päivään ja tuoreen pitkäsoiton äärelle.

Kuten kaikki aiemmat albumit, myös The Louder I Call, The Faster It Runs julkaistaan Mergen kautta ja bändin muodostavat edelleen Andy Stack ja Jenn Wasner, jotka kumpainenkin hallitsevat useampia soittimia – sekä tietysti konehuoneen hoidon salat. Stackin rummut ja koskettimet, yhdessä Wasnerin vokaalien, kitaran ja basson kanssa, saavatkin jälleen paljon aikaan. Kehitystä on tapahtunut etenkin soundimaailmoiden hionnassa, mutta ryhmän suurin ase on silti edelleen Wasnerin vivahteikas ja lämmin laulu. Dream popin ja säröisen indie rockin parissa uskotaan tarpeettoman usein, että mikä tahansa kelpaa, kunhan soundit on ruuvattu kohdillaan. Kai se riittääkin perustasoon, mutta Wye Oakin uusimman musapaketin ääressä käy selväksi, miksi bändi on genrensä kermaa. Nyt ollaan näet korkealla perustason yläpuolella.

Kansikuvan perusteella saattaisi päätyä ajatukseen, että duo on jotenkin hukuksissa, mutta potretin näennäinen aavikko on täynnä mitä ihmeellisempiä ääni- ja idealähteitä. Synamatot pehmentävät ja viilentävät askeleita, Stackin pidätetty rummutus iskee voimalla vain silloin kun siihen on tarvetta, eikä juuri yksikään elementti vaikuta olevan väärässä paikassa. Etenkin nimibiisissä The Louder I Call, The Faster It Runs osien rytmi ja suhteet hipovat täydellistä, biisien kehittyessä noisen, dream popin ja elektro rockin yhteisillä katvealueilla. Tämäkin kappale vaikuttaa aluksi hieman sirpalemaiselta ja satunnaiselta, mutta mikään levyllä ei taida olla sattuman kauppaa, niin mestarillisesti kaikki palat asettuvat suhteessa toisiinsa ja suureen kuvaan.

Ja mikä se suuri kuva sitten on? En tiedä tarkalleen vastausta kysymykseen, mutta lähes neljä vuotta Shriekin jälkeen ilmestyvä The Louder I Call, The Faster It Runs osoittaa Wye Oakin kuuluvan yhä genren mittamerkkien luojiin.