Minuutin Mies: Minuutin Mies

Karhuvaltio Records

Onko lapselliseksi laskettava musiikki automaattisesti lastenmusiikkia? Voiko huumorimusiikki olla vakavasti otettavaa, ja pitääkö sen ensinnäkään olla moista? Mitä on huumori musiikissa – ja mitä se saa olla? Siinä muutama kysymys ja pulma, joita pohdin kun kuuntelin Minuutin Mies -albumia kerran toisensa jälkeen.

Markus Kettinen on mies, jonka albumin kappaleista suurin osa kestää minuutista puoleentoista minuuttiin, kuten jo nimikin antaa olettaa. Lyriikoiden äkkivääryys ja leikkisyys, jonka tulkitsen huumoriksi tai humoristisiksi paloiksi nyt ainakin, ovat oikeastaan melko pieni osa tästä keitoksesta. Itse sävellykset kun ovat usein enemmän kertovia kuin lyriikat, mistä mainioksi esimerkiksi soveltuu Hääkellot soi. Siellähän ne kellot soivat ja pianon/koskettimien pikaiset pyräykset kertovat enemmän kuin tuhat kehnosti valikoitua sanaa.

Minuutin Mies on enimmäkseen pop, sanan laajassa ja viihdyttävässä merkityksessä. Nämä raidat voisivat soida radiossakin, jos niitä olisi vain venytetty formaatin suosiman kolmen minuutin läheisyyteen. Osuvasti nimetty Eros Ramazzotti on kuin puoleen tilaan pakattu euroviisu ja juustoinen Kun on ikävää yhdistää joulubiisin sekä murheiskelmän jossain vapautuneen The Beatlesin innoittamassa kesäpuistossa. Pirikuski voisi myös moninkertaiseksi remiksattuna saada vipinää tanssilattialle, muuallakin kuin lastendiskossa siis.

Oma lukunsa on Minuutin Mies -levyn juonnettu versio, joka vajaassa puolessa tunnissaan kestää enemmän kuin kaikki muut raidat yhteensä. Ilman tätä painavaa ankkuria albumi ei täyttäisi albumin tunnusmittoja, mutta toiston tarpeellisuus tässä mittakaavassa on hieman kyseenalaista. Jopa huumorilevyllä.