Mind Over Mirrors: Bellowing Sun

Paradise of Bachelors

Mind Over Mirrorsin uusin albumi on mielenkiintoinen ja hieman poikkeuksellinen tapaus. Kyseessä on näet tilausteos, joka esitettiin ensi kertaa Chicagon Museum Of Contemporary Artin tiloissa huhtikuun alkupuolella kuluvaa vuotta. Työt Bellowing Sunin parissa ovat kuuleman mukaan olleet käynnissä jo kolmen vuoden ajan, eli valmistelut ovat olleet meneillään jo silloin kun The Voice Calling ja Undying Color -albumit ilmestyivät. Ydinkysymys kuuluukin: kuinka tunnin ja vartin mittainen multimediateos toimii pelkkänä äänivirtana?

Ensinnäkin todettakoon, että Mind Over Mirrors kuulostaa ääniraidalla erittäin paljon itseltään. Äänet on luotu jälleen pääosin retroilla syntetisaattoreilla, nauhaluupeilla sekä intialaisilla polkuharmoneilla, joiden äänipaletti ainakin jakaa mielipiteitä, jos ei muuta. Muutoksiakin on koettu, sillä mukana on nyt myös ihmisten lauluksi luokiteltavaa ääntelyä, jossa on toisinaan sanoja, toisinaan taas ei.

Lähes kymmenenminuuttinen Matchstick Grip, jota on käytetty albumin esittelyraitana, on kiekon selkein onnistuminen ja rakenteiden ravistelija. Väkevä näyte Jaime Fennellyn kyvystä luoda monitasoisia äänikudelmia on myös Vermillion Pink, sekä sitä välittömästi seuraava Halfway to the Zenith, joilla useat eri ainekset kerrostuvat muodostaen rikkaan mutta riittävän läpikuultavan äänten sinfonian.

Bellowing Sun ei ole helppo pala purtavaksi, sillä useimpien kappaleiden käyntiin pääseminen, avautumisesta nyt puhumattakaan, ottaa oman aikansa. Ja se aika ei välttämättä ole ihan lyhyt. Fennellyn tapa kehittää ääniä verkkaisesti pitkin kappaleitaan onkin ilahduttavan persoonallinen, sillä näennäisestä pysyvyydestään ja hitaudestaan huolimatta albumi elää ja kehittyy alati. Nyt kun vielä pääsisi sinne Chicagoon kokemaan koko teoksen kaikessa voimassaan ja mahdissaan.