Maximilian Latva: Hrön

Art First Records

Helsinkiläinen säveltäjä ja performanssitaiteilija Maximilian Latva kutsuu omaa musiikkiaan ”elektroniseksi kamarimusiikiksi”. Okei, tässähän täytyy tietysti määritellä elektronisuus, puhumattakaan siitä, missä kamarissa musiikkia soitetaan. Äänet ovat sähköisiä, toistoa on matkan varrella niukasti, eikä biittejä löydy lainkaan, laulusta nyt puhumattakaan. Omasta mielestäni se kamari sijaitsee jossain valtaisen avaruusaluksen, syvimmän kaivoksen tai loputtoman tehdaskompleksin sisällä. Tai näissä kaikissa.

Hrön on musiikkia laajemmalla spektrillä. Se ei välitä populaarimusiikin kaavoista ja lainalaisuuksista, vaan on ennemminkin joukko ääniä, jotka haastavat, kiehtovat, ärsyttävät sopivasti ja törkkivät kuulijaa alati pois mukavuusalueilta. Sen seitsemän raitaa nostattavat mitä erilaisempia kuvasarjoja mielen valkokankaalle, joita voi sitten tulkita juuri niin freudilaisittain kuin haluaa – tai uskaltaa.

Ajatuksista luopuminen saa kolkolla ambientin kaltaisellaan pohtimaan Nostromon loputonta matkaa halki avaruuden upeilta näyttävien mutta ihmisille myrkyllisten säteilykenttien. Teollinen rumuus ja ymmärryksen tuolle puolen yltävä kosminen kauneus keräävät lisää massaa kun Alkukuvien sammuminen jyrisee ja särisee kimmaisesti korvissa. Kokeellista industrialiahan tämä taitaa jo olla, Throbbing Gristlen jalanjäljissä.

Elektroninen kamarimusiikki nousee (omasta mielestäni) selvimmin pintaan kollaasimaisen Pehmeitä kohtia pimeydessä, ja samoja juonteita on havaittavissa myös Ensimmäinen lapiollinen multaa, raidoilla. Olen suuri David Lynch -fani, joten nämä minuutit kuljin Elefanttimiehen ja Eraserheadin kanssa mustavalkoisessa todellisuudessa avaruuksia ihaillen. Dermestesin folkahtavissa elementeissä hulluuden teatteria esitetään 70-lukulaisen Doctor Whon turhasta logiikasta vapaassa aika-avaruudessa, retrosti ultramodernin ja ikiaikaisen kasvaessa mullan peittämillä avaruusaluksen käytävillä yhteen. Tuliko se Lynch taas täältäkin esiin?

Mikä Hrön on? Mitä se kertoo, välittää ja käsittelee? Kaiken äänitaiteen – ja taiteen nyt yleensäkin – tulisi mielestäni herättää tunnereaktioita. Kun kuulija/kokija jättää edes hetkeksi tämän todellisuudeksi kutsumamme tason, avautuvat mahdollisuudet saattavat olla rajattomat. Ja vaikka oikeasti kaikella taitaa olla rajansa, jopa avaruudella ja ajalla, häivyttää Hrön ne tehokkaasti.