Kris Barras Band: The Divine and Dirty

Mascot Records / ADA

Vaikuttavat raamit omaava Kris Barras on mies mielenkiintoisella ja persoonallisella historialla. Tai ainakaan itse en tiedä montaakaan artistia, joka olisi ollut kamppailulajiammattilainen, otellut mm. Las Vegasissa ja matkaillut ympäri maailmaa vain päästäkseen taistelemaan yleisön edessä häkeissä. Ennen tätä kaikkea Barras oli kuitenkin muusikko ja mies palasi jälleen musiikin pariin pari vuotta sitten, kun Kris Barras Bandin esikoisalbumi, Lucky 13, ilmestyi.

The Divine and Dirty on kuten edeltäjänsä, puhdasverinen blues rock -albumi, joka rakentuu amerikkalaisen maiseman määrittämin tavoin. Takana on arpensa kehoon jättäneitä otteluita, henkilökohtaisia vastoinkäymisiä aina konkurssia myöten, sekä vaikka mitä muuta. Eikä tämä blues ole mitään New Orleansin eksoottista, cajunin tuoksuista vääntöä vaan Barrasin käsissä blues saa etelävaltiolaisen leiman, bourbonin ja öljyn katkujen sekoittuessa toisiinsa. Parhaimmillaan nyt ainakin.

Tunnetta siis piisaa, mutta kokonaisuutena The Divine and Dirty onkin jo haastavampi tapaus. Avausraita Kick Me Down ja hieman myöhemmin kuultava I Don’t Own Nobody Nothing tempovat kuten odottaa sopiikin, verta tihkuvan tulkinnan raastaessa sydäntä rinnasta. Mutta mitä sitten tapahtuukaan? Pliisu keskiverto bluespoppehmoilu Propane ei ota tulta niin millään ja peruspalikoita perustylsästi pyörittelevä Lovers and Losers voisi olla kunnon julistus, mutta tällä erää vanhojen muotojen kunnioitus on ohittanut tulkinnan tulen ja lopputulos on kaikesta äänimassastaan huolimatta – laiska.

Samat ongelmat vaivaavat kiekkoa halki matkan. Todellisista tuliraidoista saisi kasaan vahvan EP:n, mutta sitten ovat ne toiset biisit, numerot jotka eivät tee muuta kuin täytä tilaa standardeista veistetyillä vedoilla. Onko tämä nyt varman päälle peluuta uuden konkurssin pelossa, vai haluaako Barras tehdä kunniaa nuoruutensa vaikutteille? Niin tai näin, levystä olisi saanut veistettyä ikimuistoisen kovin vähäisillä muutoksilla.