Al Di Meola: Opus

Ear Music

Al Di Meola on kulkenut musiikissa omia teitään pian jo neljän ja puolen vuosikymmenen ajan. Loppuvuodesta 1976 esikoisalbuminsa julkaissut Di Meola onkin ollut tuottelias säveltäjä ja soittaja, jonka musiikista puhuttaessa käytetään usein termejä: jazz, fuusio jazz ja maailmanmusiikki.

Miltei tunnin mittainen Opus on melkoinen annos instrumentaalimusiikkia, jossa kitara on oikeastaan tauotta valokeiloissa, mutta vaikka niitä nuotteja on paljon – todella paljon – osaa Di Meola jättää myös joitain rakoja täyttämättä äänillä. Avauksena soiva Milonga Noctiva on akustisen kitaran rytmittämä, kevyt tutustumiskävely Di Meolan äänipuutarhan katveeseen. Sähkökitara tulee mukaan kun mikeoldfieldmainen Broken Heart maalailee pikkunättejä kuviaan kunnes yksi albumin avainkohdista, päälle kymmenminuuttinen Ava's Dream Sequence Lullaby, pääsee toden teolla esittelemään luojansa sävellystaitoa, sovituskykyä ja ymmärrystä kauneuden hiljaisemmalle laidalle.

Kitara on siis kuningas, ja Di Meola hallitsee soittimensa niin suvereenisti, että herran soittimillaan välittämät sanat voi aistia ilman ainuttakaan laulajan äännähdystä. Taustalle hiipivät jouset aiheuttavat halki kiekon pieniä sopeutumisongelmia, sillä jatkuva sokerointi ja materiaalin disneyttäminen eivät välttämättä sovi jokaiseen makuun. Toisaalta albumin tyylikirjo on rikas aina Notoriusin funkkaavasta kevytbluesrockista Escapadon kimuranttiin mutta karsittuun flamenconkaltaiseen luovintaan.

Mitä tämä sitten lopulta oikein on – kevyesti jazzahtavaa kitarapoppia vapailla rakenteilla? Tai jotain sinne päin, sillä Di Meola ei ainoastaan ylitä genrerajoja, vaan sekoittaa aikakausia toisiinsa rempseästi. Harmi että puolet levyn kappaleista solahtaa taustamusiikiksi tarpeettoman siloisten sovitusten ja äitelän äänimaiseman takia.