Puunhalaaja: Kari

Soliti

Kari on Puunhalaajan ensimmäinen tai toinen albumi. Tulkinnan väljyys riippuu siitä, että ensimmäinen albumi syntyi kuuleman mukaan olohuoneessa, kun taas Kari sai muotonsa treenikämpällä bändin voimin. Niin tai näin, Kari on albumina parhaimmillaan kaunis kuin kevättalvinen aurinko, kuulaiden pop-kudelmien peittyessä vain harvoin rockin äänivallien alle.

Lukemattomat bändit ja artistit ovat etsineet jo aiemmin sitä täydellistä pistettä, jossa ilmava pop sekä rosoinen rock voisivat kohdata. Toiset luottavat jykevämpään äänivalliin, toisten korostaessa puolestaan tilaa äänten välillä. Puunhalaaja on mitä selvimmin jälkimmäisen koulukunnan edustajia, sillä useimmiten Sebastian Forssin lausuntaan taittuva laulu ja akustinen kitara ovat ne pääelementit, joita yhtye rikastaa mitä mielikuvituksellisimmin pikkukuvioin. Esimerkiksi Ken uniinsa uskoo se varjoaan pelkää rakentuu juuri näiden kontrastien jännitteestä. Biisihän on peruspoppis, mutta se muoto ja karmit jotka herttainen sävellys on saanutkaan ympärilleen, tekevät siitä jotain paljon enemmän. Onko tämä siis äärimmilleen karsittua barokkipoppia pohjoisella kulmalla? Kenties.

Puunhalaajalla on myös toinen puolensa, jossa 90-luvun power popin, grungen ja melurockin osat vaikuttavat olevan avainpaloja. Vanha kettu ei kuulosta niinkään saksalaiselta tv-dekkarilta, kuin Kari Peitsamon jalanjäljissä kulkevalta pop-rokkarilta, joka on vain kuunnellut sopivasti/liikaa The Verveä. Hiljaisesti säkeistöissään asteleva Tikkaa ja haukea räjähtää herkullisesti kertosäkeessä, kuin akustiseksi pääosin muunnettu Nirvana konsanaan. Toinen grungen oppeja rosollaan ja hiljaa/kovaa vuorottelullaan upeasti hyödyntävä veto on Idän ja lännen ladut, jonka pitää kasvaa kaksi ja puoli minuuttia, ennen kuin alkaa tapahtumaan. Ja voi, millainen se viimeinen minuutti sitten onkaan. Tästä olisivat Seattlen suuret ja itsensä Neil Youngkin jo ylpeitä.

Kari on sympaattinen levy, jonka lämmön äärellä viihtyy, vaikka kiekolla on myös runsaasti tyhjäkäyntiä. Tai ainakaan itse en löytänyt Karin runttauksesta tai Päätön (kukko) poppailusta sen syvempiä juonteita. Eikä se Cannesissa (F = m a, osa 2) -siivukaan ole nimensä veroinen, vaikka mitta on venytetty kuuteen ja puoleen minuuttiin. Jättäkää vain proget ammattiprogeilijoille ja keskittykää olennaiseen, kiitos.