Hiidenhauta: 1695

Inverse

Monien mielestä asiat ovat tätä nykyä huonolla mallilla Suomessa, ja varmasti näin onkin, mutta aina voi olla kurjempaa. Kuten esimerkiksi vuonna 1695, jolloin horisontissa ei ollut edes sitä vaaleaa viivaa. Suuret kuolonvuodet käynnistyivät tuolloin ja ne kurittivat Suomea sekä koko Pohjois-Eurooppaa vuosien 1695-1697 ajan. Arvioidaan että peräti jopa kolmannes Suomen väestöstä kuoli näiden katovuosien aikana nälkään ja tauteihin.

Oliko tuo luonnon kosto meille syntisille ihmisille, vai veivätkö sadot vain ilmaston nopea muutos? Ken tietää, mutta satakuntalainen black metal -yhtye Hiidenhauta on saanut noista kalmaisista ajoista innoituksen toiselle pitkäsoitolleen. Albumin kaikki musiikki on kirjattu bändin nimiin ja tekstit on kirjoittanut äreistä miesvokaaleista vastaava Tuomas Keskimäki, jonka hyistä ilmaisua kuunnellessa voi todella tuntea nälkävuosien loputtoman kurjuuden. Pientä lämpöä mukaan tuo Emma Keskimäki, jonka melodinen laulu on kuin ainut kukka karulla ja harmaalla pihamaalla.

1695 on musiikillisesti erittäin tinkimätön black-kiekko, jolla kitara sahaa synkkiä säveliään. Rytmipuolikin on enemmän hakkuuta, ja jopa harvat koskettimet nuijitaan voimalla maisemaan. Ja synkkäähän se todella on, kun pitää omia lapsiaan syödä ja muutenkin sortua kiellettyjen asioiden houkutusten edessä. Otan hattua pois päästä kaiken tuon kärsimyksen edessä, mutta mielestäni Hiidenhauta lipeää kiekollaan jo lievään yksipuolisuuteen. Toki niitä pieniä suvantojakin saadaan, kuten Musta leipä joka rakentuu pianon ja lausunnan nyöristä, mutta vähissä ovat kirkkaat, kontrastia luovat hetket.

Kurjuus tiivistyy ja huipentuu kunnes seitsenminuuttinen Maan poveen lyö sen viimeisen ristin maahan. Synkkää eeppisyyttä ja purevaa kuoloa, jonka jälkeen soi enää vajaan minuutin mittainen Nimettömät. Huh-huh, missä se aurinko oikein viipyy?