Sammal: Suuliekki

Svart

Joskus tulee miettineeksi, että minkälaista se 70-luvun poreileva progerock oikein olikaan silloin ensinnä koettuna, ja miltä musiikkimaailma on näyttänytkään mammuttibändien värikkäiden lasien läpi. Aika mennythän se koskaan ei palaa, mutta Sammal osaa luoda harvinaisen autenttisen tuntuisen palan 70-lukua – tai niin ainakin luulen.

Suuliekki on yhtyeen kolmas pitkäsoitto, jonka kautta Sammal laajentaa edelleen soundiaan, näkymiään ja keinojaan. Siinä missä esikoisalbumi osasi jo luoda ehyen, toimivan ja kiinnostavan paketin, ovat vuodet ainoastaan vahvistaneet näitä osa-alueita. Loppuun saakka pohdittu biisijärjestys luo sitä kuuluisaa draaman kaarta, jonka ansiosta jokaisella palasella on paikkansa, tarkoituksensa ja aikansa.

Progerock on kieltämättä mahdollisuuksien runsaudensarvi, jota voinee tutkia vielä seuraavatkin 50 vuotta, eikä jokaista sammaloitunutta kiveä ole vielä silloinkaan käännetty. Tällä kiekolla Sammal osaa ottaa niin Uriah Heepin kuin Yesinkin mammuteista tarvittavat palat, yhdistää ne Deep Purplen edustamaan, rockimpaan ja suorempaan vääntöön, ja tehdä silti jotain persoonallista. Ehkä se on se pohjoinen melankolia ja Tabula Rasan Pink Floydiin yhdistävä silta, joka tuntuu olevan mahdollinen vain näin kaukana etelän lämpimistä vesistä.

Tai ainakin itse en voisi kuvitella, että Lukitut päivät, kiitävät yöt olisi voinut syntyä juuri missään muualla planeetallamme juuri tässä muodossaan. Hidasta melankoliaa, harmaan sävyillä rikkaita maisemia maalailevaa runoutta, sekä julkean klisheisiä kielikuvia. Ja tätä kaikkea ryyditetään upeasti yhteen nivoutuvalla soitolla, josta ei löydy nokan koputtamista. Oma lukunsa on tietysti seitsemään ja puoleen minuuttiin saakka venyvä Maailman surullisin suomalainen, joka jyrää ärtyneellä rockillaan omaa ohituskaistaansa. Pinnalle kaltevalle rullaa puolestaan kuin nuoruutensa löytänyt Jethro Tull, naiiviuden rajoilla horjuvien lyriikoiden heijastellessa niin ikään 70-luvun puhdasotsaisuuden ja mystisyyden henkeä.

Intron ja kahdeksan biisin mittainen annos 70-luvun progejytää on kooltaan sopiva, etenkin kun kiekon kokonaismitta asettuu sinne vinyylikaudelle ominaisen kolmen vartin tietämille. Ei tässä mitään vallankumousta tehdä, mutta ilmassa on juuri sopivasti niitä hyviä väreitä. Tiedättehän.