Hookworms: Microshift

Domino

Englannin Leedsistä kotoisin oleva Hookworms julkaisi kaksi albumia vuosina 2013-2014. Pearl Mystic ja The Hum keräsivät tuolloin kyllä kiitosta niin kriitikoilta, kuin kokeellisempaa musiikkia arvostavilta kuuntelijoilta. Kovasta livekunnostaan tunnettu taiderock-ryhmä nitoi yhteen psykedeliaa, noisea, vaikeasti määriteltävää avaruusrockia ja vaikka mitä, mutta yhtye oli selvästi marginaalissa.

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin maailma on muuttunut ja vinksahdellut edes sekä takaisin. On koittanut kolmannen Hookworms-albumin aika, eikä mikään ole tietenkään aivan kuten ennen. Microshift on selvästi edeltäjiensä seuraaja, mutta samalla isossa kuvassa on tapahtunut jotain järisyttävää. Tämä musiikkihan on – tarttuvaa. Hookwormsin reunoille on totta tosiaan ilmestynyt enemmän pop-koukkuja, ääni- ja noisevallien kohotessa ei-enää-niin-ylös. Onko tämä myönnytys markkinavoimille, vai luontaisen evoluution tulosta?

Microshift on vaikea kiekko arvioitavaksi, koska samaan aikaan haluaisi korostaa bändin kulmikkaampaa historiaa ja uuden albumin loistavaa tarttuvuutta. Yhtyeen jäsenet, EO, JN, JW, MB ja MJ, kuulostavat yhä itseltään, ja kaikki yhtyeelle ominainen on yhä tallessa, mutta kaavassa on tapahtunut jonkinasteinen muutos.

Albumin avaavan Negative Spacen käynnistyssekvenssi on suoraa jatkumoa Kraftwerkin 80-luvun tekemisille, robottien pistäessä bileet pystyyn. Pian vanhat alumiinitoosat saavat tehdä tilaa 10-luvun diskoajille, mutta retrot tapetit pysyvät sivuseinillä. Elektro-rockin terää tungetaan enemmän eteen Static Resistancen voimin, mutta tanssittavimmillaan Microshift on päälle 7 minuuttisen Ullswaterin virratessa Thamesin voimalla eteenpäin. Krautrockin ja motorikin tuominen tähän päivään, tämän päivän ehdoilla, on rohkea veto, mutta uhkapeli maksaa itsensä korkojen kera takaisin.

Eivätkä kaikki parhaat palat ole suinkaan tungettu ensimmäiseen varttiin, sillä ylväästi menneestä muistuttava Boxing Day on myös mitä mainioin yksilö. Kiekon sulkevan Shortcomingsin muheva bassolinja ja rullaava kulku saavat puolestaan postpunkin ja popin sulatumaan sulassa sovussa samaan soosiin, eikä yhdeksän raidan joukosta löydy ainuttakaan selkeää täyteraitaa. Ja onko se nyt niin ikävää, että suurempikin yleisö saa kuulla marginaalista nousevaa materiaalia, kun kompromissit ovat kuitenkin niin kovin pieniä?