Likainen hippi ja veteraanit: Valo

Omakustanne

Hyvä nimi on bändille kuin bändille tarpeen. Vielä parempi tietysti on, jos hyvä nimi lisäksi kuvaa mahdollisimman osuvasti orkesterin musiikillista, tyylillistä ja teemallista antia. Likainen hippi ja veteraanit on mielestäni kuten nimensä – Hipahtava yhden pitkätukan ja kahden nuoren YK-veteraanin muodostama rockbändi, jonka esikoisalbumin valmistusresepti on sanalla sanoen mielenkiintoinen.

Rock on siis taikinan juuri, mutta 70-luvun kevytprogeinen ja hiivainen poreilu kuplii raidalla jos toisellakin, ihan siinä pinnan alla. Kitara-basso-rummut kolmiosta nousee muhkeita menoraitoja, joilla Neil Young hulluine hevosineen on löytänyt tiensä jotenkin Love Recordsin arkistoihin. Tuttu katse ja Tunnen jyristelevät tuolla tiellä messevästi, Uusi mies nostaa peukkuaan pystyyn jälkigrungen keveämmällä laidalla, ja Järjen luodit osuvat nekin maaliinsa. Mutta sitten on vielä se toinen puoli levystä…

Slovariksi rampautettu Se on vain mun sydämein voisi periaatteessa olla kauniskin raita, mutta halpaakin halvemmat taustat ovat tässä yhteydessä mielestäni vääränlaista minimalisimia, eikä Santanalta lainattu kahvimainoskitara tee muuta kuin vahinkoa. 9 ja puolen minuutin mittaiseksi venytetty Valo väsyy myös matkallaan siinä määrin, että ainakin viimeiset pari minuuttia olisi voinut leikata pois. Ja enemmänkin. Eivätkä ne kirkonkellotkaan keskellä kiekkoa oikein auenneet, kun levyä tulee kuunneltua muulloinkin kuin pyhinä. Epätasaista kuin pelto Woodstockissa niiden festareiden jälkeen.