Jackson MacIntosh: My Dark Side

Sinderlyn

Jokaisessa meiss� asuu valo ja varjo. Puoli josta olemme ylpeit�, sek� puoli jota peittelemme, syyst� tai toisesta. Montrealilainen Jackson MacIntosh on paiskinut viime vuodet kiihke�sti musiikin saralla, eik� mies piilottele ajatuksiaan, tekemisi��n ja tavoitteitaan. Herran soolodebyytti onkin suoraa ja vaivatonta kerrontaa, jossa laulu ja karsitut taustat ovat valokeilassa.

My Dark Side -albumin musiikki on helpoimmin kuvattavissa uneliaaksi popiksi, jossa folkin rehellisyys pulpahtaa toistuvasti pintaan. MacIntosh onkin kuin luonnonlapsi, joka kirmaa v�litt�m�sti seuraavan kiinnostavan asian per��n, vaikka tekeill� olisi ollut mink�lainen mestariteos. Esimerkiksi alle puoleentoista minuuttiin kutistettu In the Grass p��ttyy tylysti kesken, eik� pitk�n nimen omaava I Wish I Could Feel Like I Used To jatkuisi edes sen kahden minuutin verran. Mutta ehk� se olisi sitten ollut jo ep�rehellist� venytyst�, kun kaikki sanottava oli jo sanottu?

Levyn keskitienoille sijoitettu My Dark Side on puolestaan h�mment�v�, raikas mutta h�mment�v�, askel progerockin rikastamalle 70-luvulle. Olen ��rimm�isen yll�ttynyt, jos t�m� kappale ei ole jonkinlainen kunnianosoitus pyh�n Pink Floydin Meddle-levyn suuntaan. Instrumentaaliv�lipalan j�lkeen matka jatkuu samaan malliin, kunnes Ellise Barbaran vahvistama Pretty Clear h�lvent�� pilvet taivaalta.

My Dark Side on surumielisyyteen taipuvainen teos, jolla MacIntosh k�y l�pi el�m�ns� arempia pisteit�. Miehen pid�kkeet�n suoruus tuokin mieleen selv�p�isen Syd Barrettin, mik� ei ole koskaan huono asia.