Julkaistu: 03.03.2018
Arvostelija: Mika Roth
Sinderlyn
Jokaisessa meissä asuu valo ja varjo. Puoli josta olemme ylpeitä, sekä puoli jota peittelemme, syystä tai toisesta. Montrealilainen Jackson MacIntosh on paiskinut viime vuodet kiihkeästi musiikin saralla, eikä mies piilottele ajatuksiaan, tekemisiään ja tavoitteitaan. Herran soolodebyytti onkin suoraa ja vaivatonta kerrontaa, jossa laulu ja karsitut taustat ovat valokeilassa.
My Dark Side -albumin musiikki on helpoimmin kuvattavissa uneliaaksi popiksi, jossa folkin rehellisyys pulpahtaa toistuvasti pintaan. MacIntosh onkin kuin luonnonlapsi, joka kirmaa välittömästi seuraavan kiinnostavan asian perään, vaikka tekeillä olisi ollut minkälainen mestariteos. Esimerkiksi alle puoleentoista minuuttiin kutistettu In the Grass päättyy tylysti kesken, eikä pitkän nimen omaava I Wish I Could Feel Like I Used To jatkuisi edes sen kahden minuutin verran. Mutta ehkä se olisi sitten ollut jo epärehellistä venytystä, kun kaikki sanottava oli jo sanottu?
Levyn keskitienoille sijoitettu My Dark Side on puolestaan hämmentävä, raikas mutta hämmentävä, askel progerockin rikastamalle 70-luvulle. Olen äärimmäisen yllättynyt, jos tämä kappale ei ole jonkinlainen kunnianosoitus pyhän Pink Floydin Meddle-levyn suuntaan. Instrumentaalivälipalan jälkeen matka jatkuu samaan malliin, kunnes Ellise Barbaran vahvistama Pretty Clear hälventää pilvet taivaalta.
My Dark Side on surumielisyyteen taipuvainen teos, jolla MacIntosh käy läpi elämänsä arempia pisteitä. Miehen pidäkkeetön suoruus tuokin mieleen selväpäisen Syd Barrettin, mikä ei ole koskaan huono asia.
Pop- ja rock-musiikin moniottelija, joka soolodebyytillään musiikki on helpoimmin kuvattavissa uneliaaksi popiksi, jossa folkin rehellisyys pulpahtaa toistuvasti pintaan.
Linkki:
sinderlyn.com/jackson-macintosh
(Päivitetty 3.2.2018)