Makrofagi: Makrofagi

Omakustanne

Tunnustan aivan suoraan, etten tiennyt aiemmin mitä makrofagit ovat, ja mitä ne varsinaisesti ottaen tekevät. Nuo kehojemme syöjäsolut ovat kyllä tarpeen immuunipuolustuksellemme, mutta kuka ihme nimeää bändinsä niiden mukaan? Tarina ei kerro tapasivatko jäsenet toisensa jossain lääkiksen pippaloissa vuonna 2009, mutta siitä lähtien valmistelut ovat jatkuneet ja neljä pikkukiekkoakin on saatettu maailmaan hartiapankin voimin. Ja nyt on sitten koittanut esikoisalbumin aika.

Suomenkielistä, romuluista ja koukeroista rokkia soittava yhtye pitää taatusti Tuomari Nurmiota suuressa arvossa, ihan jo vokalistin tyylin ja maneereiden perusteellakin. Samoin saatteessa mainittu Rush on helppo havaita kappaleiden tekstuureissa, mutta suurin osa käytetystä kaavasta on kyllä peräisin Makrofagin omista soluista. Ja hyvä niin, sillä neljän EP:n jälkeen lastentautien kuuluukin olla jo osa historiaa.

Rock siis soi, mutta edes Jumalatar ei karkaa tarpeettomaan mystisyyteen, vaikka teksteissä monitulkintaisuutta piisaakin. Kertomus valtiaasta keinuu ja keikkuu kuin härmäiskelmä, jota on lantrattu Karibian rommilla, eikä moinen mellastus ole muillakaan raidoilla tuntematonta. Mystisimmillään meno on puolestaan kun Ensimmäisen asteen yhteys hakee linkkiä Led Zeppelinin ja CMX:n väliltä. Ja löytääkin sen, tai ainakin jotain erilaista.

Makrofagi on värikäs kokonaisuus rockin koukeroa ja kulmia. Se on erilaista ja tuttua, ääntä joka vie ajatukset 70-luvun suuriin rokkimellestäjiin ja progerakentajiin. Rosoinen sähkökitara ja äänekäs Hammond kisaavat keskenään jossain härmäläisen tanssiravintolan naistenhaun ja narikkanahinan välissä, kuulostaen samaan aikaan vanhalle ja eksoottisen uudelle. Pitkäsoittoformaatissa bändin olisi kyllä syytä hieman rikastaa palettiaan, sillä temppupussista ei löydy vielä kokonaisen albumin matkalle riittävästi taikaa.