Moaning: Moaning

Sub Pop

Los Angelesin auringonkin alta voi löytää varjoja, eikä kaikki enkelten kaupungista pulppuava musiikki suinkaan kerro rantaelämästä tai surffitytöistä (vaikka niistäkin on toki joskus mukava kuulla). Moaning on indie rockin ja postpunkin hämärämmissä kulmissa viihtyvä trio, jonka jäsenet eivät ole varsinaisesti ensimmäisessä bändissään. Vokalisti/kitaristi Sean Solomon, basisti/synavastaava Pascal Stevenson sekä rumpali Andrew MacKelvie ovat tunteneet toisensa jo teini-iästä saakka, mutta Moaning julkaisi esikoissinkkunsa vasta vuonna 2014.

Bändin itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi on kymmenen raidan paketti, josta ei löydy ainuttakaan yli neliminuuttista numeroa. Tiivistys siis hallitaan ja kappaleiden yleinen henki on eteenpäin puskeva, postpunkin kiihkeän rytmin määritellessä äänimaisema. Kitaroissa voi puolestaan havaita 90-luvun alternativen kaikuja, vaikka suuremmat särövallit jätetään suosiolla toisille ryhmille.

Albumin avaava Don’t Go voisi vallan mainiosti olla jokin new waven unohdettu sinkkuraita, eikä saavutus ole lainkaan hullumpi. Hieman myöhemmin kuultava Close avaa bändin soundia aavistuksen verran synapopin suuntaan, tosin sellaisella varhaisella New Order-otteella. Kiihkeimmäksi meno kiihtyy The Samen thecuremaisessa leijunnassa, jossa bändin äänikerrostelu puhkeaa runsaimpaan kukkaansa. Tämä on myös tie, jota kolmikon kannattaisi käyttää tulevaisuudessakin, koska pienuudella pelaamalla voi täyttää vain niin monta raitaa levystä.

Moaning selvästi hakee vielä ominta soundiaan esikoispitkäsoitolla, mutta joitain lupaavia langanpätkiä on jo löytynyt. Tuleva näyttää minkä reitin ryhmä valitsee, vai valitseeko tie ryhmän. Niin tai näin, jään odottamaan jatkoa mielenkiinnolla.