Franz Ferdinand: Always Ascending

Domino

Franz Ferdinandin toinen pitkäsoitto 10-luvulla jatkaa siitä, mihin Right Thoughts, Right Words, Right Action neljä ja puoli vuotta sitten jäi. Moni on pohtinut varmasti tahollaan, kuinka paljon kitaristi/kiipparisti Nick McCarthyn pois jääminen vaikuttaisi lopputulemaan, sillä kyseessä oli ensimmäinen miehistömuutos FF:n uralla. Ainakin Always Ascending -pitkäsoiton perusteella uusi mies, Julian Corrie, on löytänyt paikkansa, sen sijaan bändin viides ja uusin jäsen, Dino Bardot, on tässä vaiheessa vielä ns. äänetön yhtiömies jonka soittoa ja biisikynän jälkiä ei kuulla albumilla.

Paljon on siis jälleen vaakakupissa, ja kuten tavallista – Franz Ferdinand selviytyy haasteesta nousemalla seuraavalle tasolle. Pitkäsoiton alku pistää kuulijan välittömästi haasteeseen, sillä Always Ascending iskee silmää tanssilattian suuntaan hämmentävänkin julkeasti. Biisihän oli myös ensimaistiainen, jolla kiekkoa promottiin viime lokakuussa, joten shokkiarvoa haettiin ja sitä myös saatiin sopivissa määrin. Synilla maustettu on myös toisena kuultava Lazy Boy, joka sekin julkaistiin sinkkuna etukäteen, mutta päästessään puoliväliinsä räjähtää kipale sentään tutummaksi runttaukseksi.

Franz Ferdinandilla on aina ollut omanlaisensa tyyli kasata biisejä, mutta etenkin tällä kertaa kappaleiden eri osat eivät tuntuneet ensin istuvan oikein millään yhteen. Esimerkiksi Lazy Boy ja Glimpse of Love vaikuttivat alkuun vain useampien eri raitojen ei-niin-onnistuneilta yhteentörmäyksiltä, mutta kuinka sitten kävikään? Muutaman kuuntelukerran jälkeen toisiaan hylkineet palat liimautuivat jo yhteen, eivätkä saumat ole sen jälkeen kuin vahvistuneet entisestään.

Albumin puolivälistä löytyvät todelliset helmet. The Academy Award rakentaa itsestään draamapalkitun mestariteoksen, jonka kuivakka havainnointi tekee kunniaa lukuisille edesmenneille suuruuksille, ollen silti oma, kiistaton, itsensä. Seesteinen hetki jatkuu, kun uuden aallon aaltopituudella naksuttava Lois Lane koukuttaa ihastuttavan tarttuvilla paloillaan. Kosketinkuviot ja laulumelodia ovat jälleen toistensa vastavoimia ja lopputulos on sanalla sanoen täydellinen.

Ajat muuttuvat ja kuuleman mukaan rock on taas kuolemassa, kuten sen piti tehdä jo muinoin 60-luvun alussa, sekä lukemattomia kertoja sen jälkeen. Franz Ferdinand on kuitenkin niitä yhtyeitä, joiden avulla rock tulee siirtymään jälleen uudelle vuosikymmenelle ja jossain siellä 20-luvulla saamme toivottavasti nauttia myös seuraavasta FF-pitkäsoitosta. Sitä odotellessa kelpaa soittaa vaikkapa tätä viidettä albumia, sekä niitä aiempia teoksia.