Franz Ferdinand: Always Ascending

Domino

Franz Ferdinandin toinen pitk�soitto 10-luvulla jatkaa siit�, mihin Right Thoughts, Right Words, Right Action nelj� ja puoli vuotta sitten j�i. Moni on pohtinut varmasti tahollaan, kuinka paljon kitaristi/kiipparisti Nick McCarthyn pois j��minen vaikuttaisi lopputulemaan, sill� kyseess� oli ensimm�inen miehist�muutos FF:n uralla. Ainakin Always Ascending -pitk�soiton perusteella uusi mies, Julian Corrie, on l�yt�nyt paikkansa, sen sijaan b�ndin viides ja uusin j�sen, Dino Bardot, on t�ss� vaiheessa viel� ns. ��net�n yhti�mies jonka soittoa ja biisikyn�n j�lki� ei kuulla albumilla.

Paljon on siis j�lleen vaakakupissa, ja kuten tavallista � Franz Ferdinand selviytyy haasteesta nousemalla seuraavalle tasolle. Pitk�soiton alku pist�� kuulijan v�litt�m�sti haasteeseen, sill� Always Ascending iskee silm�� tanssilattian suuntaan h�mment�v�nkin julkeasti. Biisih�n oli my�s ensimaistiainen, jolla kiekkoa promottiin viime lokakuussa, joten shokkiarvoa haettiin ja sit� my�s saatiin sopivissa m��rin. Synilla maustettu on my�s toisena kuultava Lazy Boy, joka sekin julkaistiin sinkkuna etuk�teen, mutta p��stess��n puoliv�liins� r�j�ht�� kipale sent��n tutummaksi runttaukseksi.

Franz Ferdinandilla on aina ollut omanlaisensa tyyli kasata biisej�, mutta etenkin t�ll� kertaa kappaleiden eri osat eiv�t tuntuneet ensin istuvan oikein mill��n yhteen. Esimerkiksi Lazy Boy ja Glimpse of Love vaikuttivat alkuun vain useampien eri raitojen ei-niin-onnistuneilta yhteent�rm�yksilt�, mutta kuinka sitten k�vik��n? Muutaman kuuntelukerran j�lkeen toisiaan hylkineet palat liimautuivat jo yhteen, eiv�tk� saumat ole sen j�lkeen kuin vahvistuneet entisest��n.

Albumin puoliv�list� l�ytyv�t todelliset helmet. The Academy Award rakentaa itsest��n draamapalkitun mestariteoksen, jonka kuivakka havainnointi tekee kunniaa lukuisille edesmenneille suuruuksille, ollen silti oma, kiistaton, itsens�. Seesteinen hetki jatkuu, kun uuden aallon aaltopituudella naksuttava Lois Lane koukuttaa ihastuttavan tarttuvilla paloillaan. Kosketinkuviot ja laulumelodia ovat j�lleen toistensa vastavoimia ja lopputulos on sanalla sanoen t�ydellinen.

Ajat muuttuvat ja kuuleman mukaan rock on taas kuolemassa, kuten sen piti tehd� jo muinoin 60-luvun alussa, sek� lukemattomia kertoja sen j�lkeen. Franz Ferdinand on kuitenkin niit� yhtyeit�, joiden avulla rock tulee siirtym��n j�lleen uudelle vuosikymmenelle ja jossain siell� 20-luvulla saamme toivottavasti nauttia my�s seuraavasta FF-pitk�soitosta. Sit� odotellessa kelpaa soittaa vaikkapa t�t� viidett� albumia, sek� niit� aiempia teoksia.