Cats of Transnistria: Opium

Soliti

Oopiumia kansalle, niin johan massat rauhoittuvat. Ainakin allekirjoittaneen kielen taipuvuutta nimellään haastava Cats of Transnistria on nimennyt toisen albuminsa monitulkintaisesti, eikä itse musiikkikaan ole sieltä helpommin sulateltavasta päästä. Viime vuoden puolella ilmestynyt Candy Man -video oli jo eräänlainen ohjenuora, jolla ryhmä teki kunniaa Hollywoodin ensimmäiselle kultakaudelle, mutta silti Opium pääsi jotenkin vain yllättämään virtaviivaisuudellaan ja askarruttavalla helppoudellaan.

Vajaan kahden vuoden takaiseen Divine-albumiin verrattuna Opium onkin rauhallisempi, rauhoittavampi ja seesteisempi. Yhtyeen dream popin ja ambientin välimaastoon sijoittuva musiikki on virtaukseltaan verkkaista, mutta silti eteenpäin nojaavaa, ajatuksia nostattavaa ja jotenkin vaikeasti selitettävän eloisaa. Periaatteessa kappaleet on punottu hyvinkin vähistä ainesosista, mutta esimerkiksi vokaalien taiturimainen sijoittelu ja annostelu saavat todella kuuntelemaan äänistä pienintäkin. Näin mosaiikeista koostuva kuva tarkentuu hiljalleen ja Opiumin kauneus puhkeaa todelliseen kukkaansa jossain kolmannen kuuntelukerran tuolla puolen.

Jo edellä mainittu karkkimies on komea avaus, ja Tunnel tekee jälleen kunniaa Dead Can Dancen perinnölle, kuten asiaan kuuluukin. Mutta vasta kolmantena soiva Nightingale löytää minusta jotain, jota Angelo Badalamenti on jo onnistunut muutamaan kertaan hipaisemaan. Toisaalla yksinkertaisen kosketinkuvion ympärille rakentuva October ujuttaa itsensä salakavalasti mielen pohjavesiin, minkä jälkeen lokakuiset tunnelmat ponnahtelevat esiin kerran toisensa jälkeen. Kunniamaininnan ansaitsee näiden lisäksi ainakin Love, jossa pienet äänikoukut ja biisin virtaus toimivat jälleen taikuuden tavoin.

Opium uudistaa ollen silti uskollinen menneelle. Se haastaa ja antaa joitain vastauksia, mutta osaa pitää tarvittavat mysteerit yhä mysteereinä.