Cats of Transnistria: Opium

Soliti

Oopiumia kansalle, niin johan massat rauhoittuvat. Ainakin allekirjoittaneen kielen taipuvuutta nimell��n haastava Cats of Transnistria on nimennyt toisen albuminsa monitulkintaisesti, eik� itse musiikkikaan ole sielt� helpommin sulateltavasta p��st�. Viime vuoden puolella ilmestynyt Candy Man -video oli jo er��nlainen ohjenuora, jolla ryhm� teki kunniaa Hollywoodin ensimm�iselle kultakaudelle, mutta silti Opium p��si jotenkin vain yll�tt�m��n virtaviivaisuudellaan ja askarruttavalla helppoudellaan.

Vajaan kahden vuoden takaiseen Divine-albumiin verrattuna Opium onkin rauhallisempi, rauhoittavampi ja seesteisempi. Yhtyeen dream popin ja ambientin v�limaastoon sijoittuva musiikki on virtaukseltaan verkkaista, mutta silti eteenp�in nojaavaa, ajatuksia nostattavaa ja jotenkin vaikeasti selitett�v�n eloisaa. Periaatteessa kappaleet on punottu hyvinkin v�hist� ainesosista, mutta esimerkiksi vokaalien taiturimainen sijoittelu ja annostelu saavat todella kuuntelemaan ��nist� pienint�kin. N�in mosaiikeista koostuva kuva tarkentuu hiljalleen ja Opiumin kauneus puhkeaa todelliseen kukkaansa jossain kolmannen kuuntelukerran tuolla puolen.

Jo edell� mainittu karkkimies on komea avaus, ja Tunnel tekee j�lleen kunniaa Dead Can Dancen perinn�lle, kuten asiaan kuuluukin. Mutta vasta kolmantena soiva Nightingale l�yt�� minusta jotain, jota Angelo Badalamenti on jo onnistunut muutamaan kertaan hipaisemaan. Toisaalla yksinkertaisen kosketinkuvion ymp�rille rakentuva October ujuttaa itsens� salakavalasti mielen pohjavesiin, mink� j�lkeen lokakuiset tunnelmat ponnahtelevat esiin kerran toisensa j�lkeen. Kunniamaininnan ansaitsee n�iden lis�ksi ainakin Love, jossa pienet ��nikoukut ja biisin virtaus toimivat j�lleen taikuuden tavoin.

Opium uudistaa ollen silti uskollinen menneelle. Se haastaa ja antaa joitain vastauksia, mutta osaa pit�� tarvittavat mysteerit yh� mysteerein�.