Verikalpa: Taistelutahto

Inverse

Reippahalla taisteluhuudolla käynnistyvä Taistelutahto on niitä albumeita, joissa yllätykset ja kokonaiskuvaan kuulumattomat kurvit ovat vähissä. Oulusta ponnistava peikkometallipoppoo on ennen tätä debyyttipitkäsoittoaan julkaissut vain pari sinkkua, jotka nekin löytyvät esikoisen kymmenestä raidasta, eli alkulähteillä ollaan.

Peikot ja trollit pistävät siis rellestäen, suomalaisten jullien kanssa käsi kädessä. Ja melkoista hilipati-jalituli tykitystä onkin sitten luvassa, terävillä metallinreunoilla ja isoilla sotavasaroilla varustettuna. Raastava kitara laukkaa vinhaan, vokalisti luottaa kurkkunsa käreämpään laitaan, rytmiryhmä takoo minkä ehtii, koskettimet rullaavat kaiken päällä omat taljansa, ja meno on heti alusta saakka ”kovimmassa etukenossa ja aamuun saakka” -osastoa. Jotkus kutsuvat tätä folk-metalliksi, toiset taas liittävät nimeen termin ’pakana’. Mainittakoon myös, että levyn saatteessa mainitaan vähintäänkin yhtä osuva ’kalja-metalli’ avustavana genreviittava. Ja kyllähän tämän soidessa kelpaa kolpakko jos toinenkin tyhjentää.

Nopeus on siis voimaa ja veri lentää lyriikoissa vasemmalle ja oikealle, kun omaa taistelutahtoa tyydytetään miekalla, kirveellä ja ties millä muilla listimillä. Mutta mitä jää lopulta käteen? Taistelutahto on parhaimmillaan suorastaan hyvä rieska, mutta esikoisella osa kappaleista tahtoo olla tarpeettoman paljon samasta sapluunasta puristettuja. Oma soundi ja linja ovat tietysti hyvä omata, mutta itse jäin kaipaamaan rahdun laveampaa ilmaisua ja soundimaailmaa. Niin soittajilta, laulajalta, kuin yleisesti ottaen sovituksiltakin.