We Sell The Dead: Heaven Doesn't Want You and Hell is Full

Ear Music

Nyt ollaan taas vaarallisella maaperällä. Raflaavasti nimetty We Sell The Dead on näet superbändi, vieläpä perinteisen metallin parissa mellastava sellainen. Taivaaseen ei siis päästä ja helvettikin on jo täynnä, mutta se ei haittaa, kun perinteisen melodisen heavyrockin, melodisen deathin ja groovaavan kauhustelun parissa vietetään aikaa. Ryhmä vinkkaa silmää melko härskisti viktoriaanisille kauhuelementeille, Viiltäjä-Jack vilahtelee tarinoissa, ja muutenkin meno on kuin Tim Burton-teemapuistossa, mutta mihin veto lopulta riittää?

Koska kokoonpano on super-luokkaa, pitänee myös jäsenet esitellä asianmukaisesti. Eli hyvät naiset ja herrat, saanko hetkeksi huomionne!

Ryhmän solistina mylvii perinteisten heavyvokalistien pirtaan vaivatta sopiva Apollo Papanthasio, jonka musiikillisesta historiasta löytyvät mm. sellaiset yhtyeet kuin Spiritual Beggars, Evil Masquerade sekä Firewind. Kitaristiksi on kiinnitetty Niclas Engelin jonka pitkästä ansioluettelosta kannattaa poimia In Flames, Engel sekä Drömriket. Ja kun Drömriket mainittiin, niin sieltähän on napattu myös basisti, tarkemmin sanottuna herra nimeltään Jonas Slättung (lisäksi Anywhen, Gordon jne.) Entä sitten rumpali? No, kannujen takaa löytyy – ei enempää ja vähempää – kuin Gas Lipstick. Mies jo edesmenneen HIMin takalinjoilta, ja ehkäpä jotkut muistavat vielä herran Kyyrian ja Dementian riveistä, sekä niistä muista yhteyksistä?

Kas näin. Joukkue on kuulutettu kentälle, metalli sinkoilee nopeasti päädystä toiseen ja vauhtiakin riittää. Papanthasion puolitukkoiseen laulutyyliin ottaa aikansa tottua, mutta kiekon pakollinen slovarit, Too Cold to Touch ja Silent Scream, sulattavat kyllä kyynisimmänkin kivien viskojan. Muuten WSTD:n kakusta on vaikea löytää pistävää makua, tai toisaalta mitään kovinkaan persoonallista ja ainutlaatuista.

Tarpeettoman alleviivaavan raatointron perään nidottu Echoes of an Ugly Past myllertää lähimpänä Black Sabbathin perintöä, raapien samoista lähteistä pulpunneen Venus Doomin kylkiä. Dööteintä meno on Imaginen kyydissä, Engelinin nopean kitaroinnin ollessa se avain, ja tokihan mukaan on ujutettu myös popimpaa hurjastelua. Turn It Over saattaakin olla monelle metallipuristille vaikea karkki nielaistavaksi, mutta tämän tyyppisillä numeroilla bändi saattaa hyvinkin breikata joillain alueilla. Ei aivan osiensa summa, mutta ryhmällä on jo soundi, visio ja eväät ainakin toiselle albumille asti.