U2: Songs of Experience

Interscope Records

Heinäkuu 2017, Berliini. U2 soittaa häkellyttävän hienon, intensiivisen ja kylmiä väreitä tihkuvan nostalgiakeikan. The Joshua Tree -klassikko käydään nuoruuden innolla alusta loppuun ja ensimmäinen alle 30 vuotta vanha biisi kuullaan vasta encoressa - sekin 1990-luvulta. Bändi on niin oivassa vireessä, että sitä äityy jopa olettamaan että täytyyhän tämä energia johtaa positiiviseen tulokseen myös tulevalla studioalbumilla. Täytyyhän?

Kyllä ja ei. Mutta ennen kuin edes mennään Songs of Experienceen, tarina täytyy aloittaa vielä paljon kauempaa. Kun seikkailunhaluisen ja flopanneen POP-albumin seuraaja, viimeisin hyvä U2-albumi All That You Can’t Leave Behind (2000) osoittautui menestykseksi, yhtyeellä ei ollut enää pokkaa irtaantua konservatiivisen juurillepaluu-levyn selkääntaputtelusta uusille poluille. Lopullinen virheliike, jonka ristiä kaikki sittemmin julkaistut U2-albumit ovat joutuneet kantamaan, oli nimeltään How to Dismantle an Atomic Bomb (2004). Viimeisin oikeasti kova U2-hitti Vertigo siivitti tuota albumia - ja sulki samalla bändin silmät mahdollisilta muilta reiteiltä kuin All That You Can’t Leave Behind -soundin ja kaavan toistaminen.

Ja tässä sitä ollaan silmät suljettuina, lähes 20 vuotta myöhemmin. Songs of Experience lyö tiskiin nälkäisen ja voimakastahtoisen bändin, jolla itse asiassa on käsissään bändinsä 2000-luvun toiseksi kovin biisimateriaali. Ongelmana on vain se, ettei U2 tiedä mitä tällä materiaalilla pitäisi tehdä. U2 välittää liikaa siitä, että sen pitäisi tehdä radiohitti. U2 välittää liikaa siitä, että lauluja pitää olla 13, koska se on viimeisen kappaleen nimi. U2 välittää liikaa maailmantilasta, jota on pakko ängetä joukkoon vaikka sävellys aiheesta olisi nolon ja raivostuttavan väliltä (American Soul). U2 yksinkertaisesti välittää liikaa, kun rock-musiikin yhtenä teesinä on se, ettei välitetä liikaa.

On lähes tragikoomista, että ilman tätä välittämistä Songs of Experience olisi itse asiassa erinomainen albumi. Levyn alku- ja loppupuoli toimivat mainiosti. Tunnelmallinen Love Is All We Have Left ehtii yllätysaloituksena jopa vähän sykähdyttää ja Lights of Home istuu mainiosti stadionkeikkojen pirtaan. Jenkkien mielistelyn ja pakolaiskriisin varjollakin epätoivoisesti hittiä yrittävä bändi onnistuu lopulta siinäkin, ikiaikaisella tyttö-poika-tarinalla You’re the Best Thing About Me. Seuraavassa laulussa Bono ihastuttaa jopa tavaramerkkitajunnanvirrallaan: The slaves are lookin' for someone to lead them/The master's lookin' for someone to need him/The promised land is there for those who need it most/And Lincoln's ghost said/Get out of your own way.

Mutta sitten nostaa päätään kolikon toinen puoli. Myötähäpeää ja irvokkaita hammastenkiristyksiä. Liian monta hämmentäjää tuottajanpallilla. Kendrick Lamarin sekava ja surkuhupaisia tähtivierailu. Nuoruuden etsintää ilman, että kukaan kertoi sen menneen jo. U2 ompeli itselleen vanginpuvun ja käveli selliin 2004. Siellä se on edelleen, oman historiansa vankina, tekemässä ihan kivoja levyjä. Jotenkin kuvaavaa, että Berliinin keikan lämppärinä toiminut Noel Gallagher teki huomattavasti uskaliaamman albumin. Gallagher, kaikista ihmisistä. Se kertonee riittävästi.