Laura Moisio: Laura Moisio

Texicalli

Laura Moision neljän vuoden takainen esikoisalbumi Spiraali oli hykerryttävän inspiroiva loikka eteerisen folk-popin siimekseen. Syksyllä 2015 seurannut Ikuinen valo sujahti kuitenkin allekirjoittaneelta ohi, joten artistin itsensä mukaan nimetty kolmas pitkäsoitto pääsi iskemään taas yllättävänkin suurella voimalla.

Periaatteessa monikaan merkittävä asia ei ole muuttunut edes sitten Hyvä päivä EP:n aikojen. Moision kappaleet ovat edelleen pääosin akustisia, rauhallisuuteen taipuvaisia folkpop-kudelmia, joissa äänillä on tilaa ja pienoisilla vivahde-eroilla pelataan paljon. Kuluneet vuodet kuuluvat kuitenkin entistäkin harkituimpina siveltimen vetoina ja tekstien positiivisena kypsyytenä tunnelmien rakentuessa pienistä paloista mitä viehättävimmiksi mosaiikeiksi.

Ensiluokkainen esimerkki tästä on Ei täällä ole mitään vaalittavaa -raita, joka neljässä minuutissa kasvaa verkkaisesti hiljaisuudesta lopun äänekkäämpään osaan, ja takaisin. Moision sanat vuorottelevat keskiössä soitinten kanssa, joista viulu antaa raidalle omanlaisensa kaihon. Alla rummut, perkussiot, basso ja lopulta sähkökitarakin liittyvät menoon, mutta silti valokeila on alati varattu Moision laululle. Äänimaisemassa tapahtuu periaatteessa paljonkin, mutta kun osaset ovat tarkoin aseteltuja ja niiden keskinäinen tasapaino toimii, pysyy välitön ja ilmava vaikutelma yllä.

Toinen mielenkiintoinen avainpala on Puutarha, jonka rockimmassa olomuodossa Moision yhtye rullaa eteenpäin ilmavasti, ja taidetaan siellä sovituksessa vinkata ihan The Beatlesinkin suuntaan. Itse lyriikat ovat niin tulkinnanvaraiset, että huomaan ymmärtäväni ne tyystin eri tavoin kuin kukaan muu lähipiiristäni.

Laura Moisio jatkaa omalla tiellään, folkahtavan popin taipuessa aiempaa melankolisempaan suuntaan. Albumi ei ole silti surumielinen, vaikka sen kirkkaimmat hetketkin vietetään matalammalta säteilevän auringon alla.