Toivo Susi: Yölaulu

Omakustanne

Toivo Susi on suomalainen mies, ja nimenomaan sellaisella rehellisellä tavalla joka ei vuonna 2018 ole välttämättä kovinkaan muodikasta. Kolme ja puoli vuotta sitten arvioimani Suden aika tuntui kulkevan tarpeettoman paljon esikuvien jäljillä, mutta monet asiat ovat toisin sitten noiden päivien. Jo viime vuoden lopulla ilmestynyt Yölaulu onkin kompromissiton matka elämän tarkoituksen lähteille, arjen ongelmiin, haaveisiin, toiveisiin sekä yleisesti ottaen miehen kiviseen sydämeen.

Kolmas sooloalbumi vaikuttaa aluksi tarpeettomankin suoralta, mutta pyörityskerrat tuovat hiljalleen esiin kiekon monimuotoisuuden. Tässä onkin kasassa haastava ja rikas nippu kappaleita, joissa tunnot vaihtelevat voimakkaasti eri raidoilla, mutta mistä ikinä kerrotaankaan, siitä kerrotaan täydellä sydämellä. Vapaa ja Pyörivä orava hohtavat kesäistä valoa ja auringonlämpöä, sillä vastustamattomalla tavalla joka saa etsimään vihjeitä auringosta kaikkein pilvisimpänäkin päivänä ja jalat kutisemaan levottomuudesta. Kesäinen on myös Lähdenkö yksin, jonka jiikarjalaismainen suoruus on naiivia, mutta koskettavaa. Etenkin kun äänessä on lähinnä vain mies ja akustinen kitara.

Kuten vanha viisaus tietää: siellä missä on valoa, on myös varjoja. Ja tältäkin levyltä löytyy hämärämpi laita, jossa rakkaus on saanut siipeensä, sielua kivistää ja edessä tuntuu olevan vain lukittuja ovia. Skotti, sinä ja mä riitelee pöydän ääressä löytämättä yhteistä maata, muutaman rivin piirtäessä viiltävän tarkan kuvan tilanteesta. Hukassa tuntuu olevan myös Majakka, jonka valokeila hakee jotain jota ei voi enää tästä ajasta löytää. Musta kaupunki katsoo puolestaan olan yli, sinne jonnekin historian hämäriin. Jokainen meistä on tulossa jostain, ja monet paikat ovat enää pelkkiä muistoja. Toiset enemmän ja toiset vähemmän miellyttäviä.

Mukana on myös pari palaa tulevasta, sillä Toivo Susi #74100 -yhtye on myös julkaisemassa uutta materiaalia, ja levyn loppuun sijoitetut Majakka ja Enkeli ovat tuon bändin materiaalia. Yhtye on kuuleman mukaan syntynyt silkasta soittamisen ilosta, ja sen kuulee etenkin jälkimmäisenä mainitussa vedossa, jonka suurilinjainen rock saa pohtimaan kaikkia niitä hyviä asioita, joita Bruce Springsteeniltä on opittu. Hieno, silottelematon, rehellisen tuntuinen ja väkevä levy, joka löysi ainakin allekirjoittaneen sielun kivistä pelloista otollisia kasvupaikkoja.