Hell Cat: Bark Moon

Omakustanne

Kotimainen Hell Cat on saatekirjeen mukaan toiminut viidentoista vuoden ajan, jäsenten vaikuttaessa samaan aikaan myös lukuisissa muissa orkestereissa. Ainakin yksi albumi on ilmestynyt ennen tätä, ehkä muutakin. Ryhmän muoto on pääosin trio, tosin studiossa apua on käynyt antamassa pari muutakin jäsentä.

Alakerran isännän kissa ei ole kovin tarkka musiikkityylistäkin, sillä tilanteesta ja raidasta riippuen hyvinkin moni ”rock”-termin alle osuva liitos saa kelvata. Ja vaikka bändi ottaa välillä nojaa popin, valkoisen miehen funkin tai vaikka punkin suuntaan, on asenne aina ehdottoman rock. Tämänkaltainen vapaus ja avarakatseisuus on tuottanut takavuosina monia menestystarinoita, joista ainakin belgialainen dEUS, sekä amerikkalaiset Fugazi ja Porno for Pyros on hyvä mainita mahdollisina vaikutteina.

Albumilla on siis hieman kaikkea, mutta ei liiaksi mitään. Kaiken edellä mainitun lisäksi Ricochet Man viskaa peliin R.E.M.-stemmoja ja harmonioita, kun taas As Long As I Can Sing the Blues jalostaa popgaragen omaa huippuunsa. Välillä ollaan masentuneina jossain uudessa country-baarissa, jossa sopii pohtia Hard Rainin tahdissa, että mitä oikeastaan tapahtuikaan. Taustalla veisaava kuoro on jo puolittain gospelin porstuassa. Eikä homma vieläkään hajoa paloiksi, ihan.

Bark Moon on kuuntelukokemuksena hämmentävä, ja on aivan päivästä sekä kerrasta kiinni, kuinka hyvin ryhmän parissa jaksaa viihtyä. 12 kappaleen joukko on niin laajalle levähtänyt nippu, että toisinaan tuntuu kuin kuuntelisi jukeboksin satunnaissoittoa. Tosin levyn parissa myös viihtyy – ainakin toisinaan.