Warner

Omien REM-suosikkien pakkaaminen samoihin kansiin ansaitsisi viisi kullankeltaista tähteä kevyesti, mutta In Time jää perus-kokoelma-kauran tasolle. Ihmeellisintä sillä on täydellinen kappalevalintojen tasapainottomuus. Tiedän ettei henkilökohtaisesti diggaamani Monster-räminälevy kuulu bändin omiin suosikkeihin, mutta sen kuittaaminen yhdellä ainoalla biisillä (What’s The Frequency, Kenneth) on jo huutava vääryys. Samanaikaisesti paitsioon jää kärkkymään mm. loistava Bang And Blame. Entä hittilätty Out Of Time sitten? Losing My Religion tottakai, eikä sitten muuta. Kammottavaa Shiny Happy Peoplea ei kaipaa enää kukaan, mutta entä Low tai Country Feedback? Aiheellista kitinää, sanon minä.

Uusia täkyjä In Timella on kaksi. Vanhasta aihiosta julkaisukuntoon saatettu Bad Day-rallatus ei ole kovinkaan kummoinen tekele, parhaiten biisi tultaneenkin muistamaan hauskasta uutisvideostaan. Animal on puolestaan kansivihkosen mukaan nauhoitettu spontaanissa viidentoista minuutin puuskassa. REMin kokoisen bändin ollessa kyseessä tämä tuntuu mahdottomalta, mutta kukapa sen tietää - Peter Buck on kyllä aina vaikuttanut sanojensa mittaiselta mieheltä. Ilahduttavaa on huomata Man On The Moon-leffasta tutun The Great Beyond-kappaleen mahduttaminen levylle.

Vaikka hc-fanien on joitakin In Timen valintoja vaikea sulattaa, on syytä muistaa levyn pohjimmainen tarkoitus. Tässä asussa REM on kaupallisesti helpoiten nieltävissä ja uutta potkuahan bändi kaupalliseen laskusuhdanteeseen kääntyneelle uralle nimenomaan kaipaa. Tai ainakin Warner niin toivoo, minulle sillä ei tietenkään ole mitään väliä. Myi REM levyjään kymmenen tai miljoona kappaletta, on se sydämestäni jo vakipaikan lunastanut. Tuntuu omituiselta antaa näin loistavalle musiikille näin vähäiset pisteet, mutta miksi tyytyä maksalaatikkoon jos reserveistä löytyy sisäfilettä?