Wall Of Sound

Zoot Womanin 80-lukuisesti pulputtava elektropop voi ensi silmäyksellä vaikuttaa varsin pinnalliselta. Trendikkyyden takaa löytyy kuitenkin yhtye, jonka hyppysistä löytyy jotain tyyliä arvokkaampaa – tämä kolmikko hallitsee klassisten poppibiisien sorvaamisen kuin tyhjää vain! Se ei haahuile, vaan laittaa palikat tiukasti oikeaan järjestykseen. Harmi vain että New Order on tehnyt jokaikisen näistä lauluista jo ajat sitten. Tämä käy ilmi noin nanosekunnissa, kun levyn avausviisu Gray Day pärähtää soimaan. Yksinkertainen, mutta tehokas bassokuvio, rutkasti syntikoita ja harkitusti kitaraa –päälle vielä eleettömän coolisti väräjävä laulusuoritus. Näille laduille on harva uskaltautunut ja vielä harvempi on savotasta kunnialla selvinnyt. Zoot Woman saa synninpäästön, mutta huippupisteita on ilman omaperäisyyttä mahdoton saavuttaa.

Taken It All on mukava hengähdystauko ennen vihoviimeista New Order-tribuuttia nimeltä Gem. Kun kuulin kyseisen biisin ensi kertaa, heitin cd:n kiivastuksissani päin seinää. Onnekseni levy selvisi tulikokeesta hengissä ja seinäänkin jäi vain pieni jälki. Myönnän että levyjen viskominen on kokoelman arvon kannalta huolestuttavaa, mutta samalla se on myös erittäin terapeuttista touhua (eräs parhaista lapsuusmuistoistani on Milli Vanillin vinyylin tuhoaminen Hyvinkään Siltakadun alikulkutunnelissa!). Samalla suhteemme Zoot Womanin kanssa lämpeni huomattavasti. Uuden alun myötä aloin kiinnittämään entistä enemmän huomiota levyn ”vähemmän pöllittyihin” osiin. Kontrolloidusti rokkaava Useless Anyway, sitkeä Hope In The Mirror-purkka ja akustinen Snow White paljastivat lopullisesti Zoot Womanin paljetin kaikki värit. Ei täysosumia, mutta ihan kelvollista 2000-lukulaista sillisalaattia.