Colorblue: Beyond the Greatest Oceans

Playground Music Finland

Kotimainen Colorblue on julkaissut ahkerasti pikkukiekkoja viimeisten parin vuoden aikana. Neljän biisin mittainen There’s No Space But We Take Our Place EP oli ensimmäinen kosketukseni bändin stadionkelpoiseen poprock-räiskeeseen, minkä jälkeen ryhmä on julkaissut ketjun kovia sinkkuja. Kuinka ollakaan, esikoisalbumi kokoaa jo ilmestyneitä kappaleita, mutta esimerkiksi em. EP:ltä joukkoon on päässyt vain Master/Loser, eikä sekään ole enää pikkukiekolla kuullussa muodossaan.

Desibeli.netin haastattelussa bändin laulaja-kitaristi Michael lupaili rocklinjan jäävän jatkossa mahdollisesti sivummalle, rytmimusiikin ottaessa isompaa sijaa. Albumin alku ei tosiaan lupaa mahtavaa rock-juhlaa, sillä The Queen of the Sad Ones kuulostaa aluksi rauhoittavia liiaksi saaneelta Missionilta, joka on hortoillut nimisekaannuksen johdosta Marillionin treenikämpälle. Vajaan minuutin mittainen Prelude jatkaa vielä pidättelyä, kunnes akustiset ja kauniit tunnelmat vaihtuvat Blue is Our Colorin elektrorock jylhyyteen, mutta nytkään palopommit eivät räjäytä kattoa sijoiltaan, vaan massiivisuus osataan pitää aisoissa.

Ja juuri tuossa sopivassa pidättelyssä piilee bändin suurin ase ja valtti, koska kaiken räjäyttäminen metelitaivaaseen olisi se helpoin ja yleisesti käytetyin ratkaisu, jonka tuottamat hyödyt eivät kuitenkaan yltäisi pienemmän soundipaketin luomaan intensiivisyyteen. Jos jokin verrokki pitäisi kaivaa esiin, olisivat elektronisin Kent ja aina toimiva IAMX mitä oivallisimpia kiintopisteitä, mutta niistäkin on vielä matkaa Colorbluen tiluksille.

Beyond the Greatest Oceans yhdistelee rohkeasti eri tyylilajeja, eikä epäröi vaihtaa kaistaa nopeastikin. Näin esimerkiksi John Lennonin soolotöistä heijastuspintaa hakeva Oh Mother voi sijaita Belongin edessä, eikä tunnelmallinen tunteidenpurku häiriinny naapurin suurisuuntaisesta taivaanrannan maalailusta. Toinen vahva biisipari löytyy kiekon viimemetreiltä kun I’m the War ensin diskoaa itsensä nirvanaan, minkä jälkeen You Are the Knife, I Am the Blood rakentaa reilussa neljässä ja puolessa minuutissa itsestään kaiken voittavan poprock-ässän, jonka teksti hyytää veren juuri oikealla tavalla.

Paljon tässä on purtavaa, joillekin varmasti liikaakin, mutta tälle jos mille albumille kannattaa antaa aikaa ja tilaa. Se näet palkitsee pienen vaivan, ja on kestänyt omassa tehosoitossa miltei moitteetta jo viikkoja.